— Jos sinä vast'edeskin aiot hovissani soittaa tanssihuveissa minun naisilleni, — huudahti hän, — niin karta matkustuksia vuoristossa. Harakan lentäessä metsän yli repii haukka siltä höyhenet. Kerran olit sinä tätä ennenkin laverteleva sanansaattaja, vaan varo kieltäsi. Sitte viittasi hän minua menemään, ja minä riensin nopeasti metsien läpi tänne, sillä minua ahdisti levottomuus sinun ja ruhtinattaresi tähden.
— Vaikka olisitkin suotta levotoin, ole kuitenkin kiitetty uskollisuudestasi. Joku panettelija on herättänyt kuningattaren vihan sinua kohtaan. Mitä mieltä hän on minua kohtaan, sen olen saanut eräällä vaikealla hetkellä kokea; meidän ystävyytemme on koeteltu, ja meidän veremme juoksee yhtäläisestä lähteestä. Sillä meidän kumpaisenkin kohtaloa ohjaa korkeat esi-isämme jumalien salissa, ja kuten kaksi lasta samasta heimosta olemme me muukalaisten joukossa vuorten kumpaisellakin puolella, minä miehenä, hän naisena.
— Mutta ei sinun naisenasi, herra, — keskeytti Berthar.
Ingo hymyili. — Hän on kuitenkin nainen, ja huonosti soveltuisi meille, miehille, naisen oikkujen pelkääminen.
— Vieläkin huonommin hänen ystävyyteensä luottaminen, — vastasi vanhus. — Emäkarhun ollessa pienenä nuolee se sen miehen kättä, jonka kurkkuun se sittemmin käy kiinni.
— Sinun epäluulosi menevät liian pitkälle, nuhteli Ingo sävyisesti. — Mutta minä tahdon menetellä varovasti, kuten sinä minua kehoitat. Me ratsastamme itse kyliin ja kutsumme vanhukset neuvottelemaan, lähetämmekö airueen uuden kuningattaren luokse, ja pidämme tarkasti huolta, että olisimme puolustukseen varustetut. Jos se tulee olemaankin turha työ, niin saammehan sitte nauraa huolillemme. Ja sinä, Volkmar, jää meidän vieraaksemme siksi, kunnes huomaat Gisela-rouvan taaskin tulevan sinulle suosiolliseksi; tiedäthän itsekin, kuinka mielellämme me näemme sinut keskuudessamme.
— Suo anteeksi, herra, — lausui runoilija kolkosti, — jos en minä pysäytä retkeäni; nopeampana hirven juoksua ja haukan lentoa rientää tämän naisen viha. Hän on kokonansa unohtanut, että hän muinoin kuningas-vainajalle ylisti minua sanansaattajana. Jos sinä luuletkin voivasi olla levollinen hänen suhteensa, en minä kuitenkaan toivo mitään omasta puolestani.
— Kukapa rohkenee estää runoilijan jalkaa, kun häntä halutta lähteä? Mutta jos sinun täytyy meistä eritä, niin levähdä ensin ruhtinattaren lieden ääressä ja salli meidän taas pian nähdä sinut tammiemme suojassa.
— Minä palajan jälleen takasin paikkaan, missä tammet seisovat, — vastasi runoilija, kumartuen käden yli, jonka ruhtinas hänelle tarjosi.
Ingo meni Bertharin kanssa hevoisten luo; Irmgard heitti silmäyksensä hänen jälkeensä. — Monta salaista temppua sinä, Volkmar, osaat, — lausui hän hiljaa, — mutta sinä et voi kuitenkaan selittää tuskan ahdistamalle vaimolle kaikkia niitä ajatuksia, jotka liikkuvat hänen puolisonsa aivoissa.