— Ajatukset liikkuvat aivoissa, kuten pääskyset katolla, ne lentävät ulos ja sisään, — lohdutti runoilija, — mutta sinä olet kotiliedellä olevan tulen kaltainen, joka suo riemua ja herättää iloa; älä ole milläsikään varjoista, jotka syntyvät ja katoavat. Sinunkin luoksesi, ruhtinatar, tulen minä salaisena sanansaattajana. Lähtiessäni metsämajoilta vei Gundrun-rouva minut tarhaan, missä talon siipikarjaa pidetään. Hän osoitti erästä naarashaikaraa ja lausui: — Tuokin lintu, tuossa, lensi kesällä pois talostamme, mutta palasi ennen talvea takasin ja toi poikansa tullessaan; nyt elätämme me kumpaakin. Eräs, jonka sinäkin tunnet, katosi täältä, koska hän piti kiinni erään villijoutsenen siivistä; vie nyt hänelle toisellainenkin matkamerkki. — Ja runoilija tarjosi Irmgardille merkin, erään haikaran höyhenen ja erään linnunpojan siipisulan, jotka olivat sidotut toisiinsa langalla. Irmgard piti äitinsä lähettämää merkkiä kädessänsä, ja hänen kyyneleensä valuivat sen päälle. — Adebar-rouva, naishaikara, lensi takasin taloon, — lausui hän, — sentähden, että eräs petolintu oli surmannut hänen puolisonsa. Mutta minun sydämeni käskee minua taistelemaan niitä metsähaukkoja vastaan, jotka laukovat siipiänsä minun herrani vastaan. Tule, Volkmar, jotta saan näyttää sinulle pientä haikaranpoikaani, joka riemuiten puristaa kiinni pienet kätösensä, kun hänen isänsä kumartuu häntä katsomaan.
— Jälkeenpuolipäivänä oli hiljaista ympärysmuurin sisäpuolella. Runoilija oli sanonut jäähyvästit, Ingo ratsasti talonmiesten seurassa pitkin laaksoja, ja Irmgard-rouva seisoi lähteen luona, joka pulppuili erästä kalliosta asumuksen lähellä. Siihen oli ruhtinattaren miehet hakanneet oivallisen kivisammion, johon vesi kokoontui. Aurinko paistoi lämpimästi, viileä vesi juosta lorisi ja valui kivisammiosta laaksoon päin. Erään saarnipuun oksat riippuivat kallionrinteeltä suojaavana katoksena ja lähteen ympärillä kasvoi pajupensaita, jotka harmahtavilla lehdillänsä salaisivat paikan vieraiden silmiltä.
Irmgard piti pientä poikaansa lähteen yli. — Sinä vierivän veden hyvä haltijatar, — rukoili hän, — ole laupias minun lapselleni, että hänen jäsenensä vahvistuisivat, ja hänen vartalonsa tulisi yhtä pulskaksi kuin puolisonikin. — Hän kylvetti poikaa, joka parkui maltittomasti ja potki pienillä jaloillansa; sitten kuivasi hän poikansa hennon vartalon liinavaatteella, kietoi hänet lämpösiin, ja laski hänet sammaleelle sekä laverteli hänen kanssansa, kunnes hän lakkasi parkumasta ja taaskin hymyili äidillensä. Sitten nousi hän seisovallensa, riisui pois päällimmäisen vaatteensa, jotta hän tuli seisomaan siinä vyöttämättömässä hameessansa; hän huuhtoi lähteessä läpimärjän vaatteensa helman ja levitti sen niittypolulle auringonpaisteesen. — Muinoin oli minulla palvelijattaria, jotka kietoivat ylös helmansa minun palveluksessani, ja harvoin kajosin minä käsilläni lieteen ja vesisammioon; nyt elän minä yksinäni erämaassa Fridan ja myllyä jauhattavien orjattarien seurassa; minun käteni käyvät karheiksi, ja minä pelkään, ett'ei se ole minun mieheni mieleen. Mutta jos minun käteni olisi pehmeät niin kuin ennen, puuttuisi häneltä monta mukavuutta. Kuinka voisi hän minun avuttani elää erämaassa? — Hän katseli kuvaansa, joka hyppeli edestakasin läikkyvässä vedessä, ja irroitti tukkanauhansa. Hänen pitkät, kiemuraiset suortuvansa valuivat ales ja niiden päät kastuivat veteen, mutta hän tuijotti lähteesen ja lausui hiljaa: — Sellaisena olin minä hänen mieluisensa ennen; haluaisinpa tietää, vieläkö hän nyt ajattelee samoin kuin sillä kertaa, jolloin hän suuteli minua aamuvalossa, vai onko minun salainen levottomuuteni isäni vihasta ja äitini murheesta minua muuttanut? Minä salaan kuitenkin huokaukseni kuninkaalta ja vääntelen käsiäni ainoastansa yksin ollessani. Mutta hänen uljas mielensä kärsii tästä yksitoikkoisesta, rauhallisesta elämästä, hän ikävöi mainehikkaita urhotöitä, sillä jalo on hänen mielensä, ja koko ikänsä on hän tottunut valmistamaan kotkille tappotantereita. Nyt piilee hänen päänsä puukaton alla minun tähteni.
Näin istui Irmgard, ja raskaat huokaukset painoivat hänen päänsä ales kivisäiliön reunalle. Vartija huudahti tornista, ja askeleita kuului kalliolta Irmgardin näitä huomaamatta. Silloin korskui hevoinen hänen lähellänsä, ja muuan kopea naisen ääni lausui: — Miksi sinä, vaimo, istut kyyrysissäsi lähteen reunalla katselemassa niin hartaasti omia kasvojasi, ett'et näe etkä kuule?
Irmgard hypähti seisovallensa. Hänen edessänsä istui ylpeästi ratsunsa seljässä eräs uljas nainen; huntu riippui hänen keltaisesta tukastansa ja hänen olkapäitänsä sekä hevoisen selkää peitti purppuraviitta; hevoisen tamineet loistivat kullasta ja sen kaviot polkivat liinavaatetta, jonka Irmgard oli levittänyt maahan. Ja vieraan takana näki hän Sintramin kalpeat kasvot. Hehkuva puna nousi hänen poskillensa, hän tiesi, kuka tuo vieras oli, jonka edessä hän seisoi avohamein ja paljain jaloin. Mutta hänen samoinkuin kuningattarenkin silmistä säihkyi viha. Näin seisoivat kumpaisetkin naiset ääneti ja tähystelivät toisiansa vihollisilla silmäyksillä, sitten antoi Irmgard tukkansa valua huntuna ales rinnallensa ja kyyristyi lähteen vieressä kasvavaan sammalikkoon, peittääksensä alastomia jalkojansa. Hän otti lapsen syliinsä ja piti sitä edessänsä. — Onko tuo maahan kyyristyvä vaimo mykkä? — kysyi kuningatar seuralaiseltansa. — Se on Irmgard itse, kuningatar, — vastasi Sintram. — Kuningatar kutsuu sinua, orpanani. Irmgard jäi liikkumattomana istumaan, mutta hän lausui käskevällä äänellä: — Käännä pois kasvosi, Sintram, sinun ei sovi silmäillä minua, kun sinun kuningattaresi hevoinen polkee minun hamettani.
— Oletko sinä saanut niin hyvän tiedon siitä, mitä naiselle sopii, isäsi talossa, josta sinä karkasit vieraan miehen jalkavaimona?
— Valhetta on sinun herjauksesi, niin kuningatar kuin oletkin, — vastasi Irmgard vihoissansa; — kunniallisesti ja siveästi elän minä aviomieheni kanssa. Tokkohan sinä, karsastelija, voit kerskata samanlaisesta kunniasta.
Uhaten nosti kuningatar kättänsä; silloin kuului ääniä kukkulalta. — Tännepäin, Ingo, — huudahti Irmgard hätääntyneenä, — tule auttamaan vaimoasi! — Ingo tuli, rientäen ales Irmgardin lähellä olevaa, jyrkkää polkua myöten ja näki hämmästyneenä puolisonsa maassa ja hänen edessään, ratsunsa seljässä ylpeänä istuvan kuningattaren ynnä hänen seuralaisensa. Hän meni vaimonsa ohitse ja notkisti kunnioituksella päänsä ja polvensa Gisela-rouvalle. — Tervehditty olkoon Thüringiläisten mahtava hallitsijatar, — lausui hän iloisesti, — kunnioituksella tervehdin minä sinun jaloa päätäsi; suo suosiosi uskollisen orpanasi kodille! — Kuningattaren kasvot muuttuivat, nähdessään urhon seisovan edessänsä iloisena ja kunnioittavassa asemassa, ja hän lausui ystävällisesti: — Terve sinullekin, orpanani!
— Eikö kukaan ole niin kohtelias, että auttaisi kuningatarta hevoisen seljästä? — huudahti, Ingo ja tarjosi kuningattarelle jalkansa ja kätensä, auttaaksensa häntä ales. Gisela-rouva tarttui kädellään hänen kähäriinsä, pitääksensä niistä kiinni ja luikui hänen jalkansa avulla ales.
— Suo anteeksi, orpanani, — jatkoi Ingo kuningattaren seisoessa hänen edessänsä maassa, — eipä ole säädyllistä, että minun vaimoni istuu alastoinna kuningattaren ja vieraan miehen silmäin edessä; lainaa hänelle viittasi, jotta hän voisi siivosti mennä pois, — ja sukkelalla tempauksella tarttui hän kuningattaren viittaan siltä kohdalta, jossa se oli kiinni soljella, sekä nykäsi viitan pois hänen olaltansa. Kuningatar vaaleni ja otti askeleen takaperin, mutta Ingo kietoi viitan vaimonsa ympärille, nosti hänet seisovallensa ja lausui hänelle, osoittaen tietä: — Jätä meidät!