Ingo seisoi hämmästyneenä ja ankarasti pyöri ajatukset hänen päässänsä. Hänen edessänsä seisoi tuo kaunis nainen, jolla oli kuninkaallinen kruunu ja ojensi kätensä hänelle; rukoillen tarjosi tämä hänelle sitä, mikä oli ollut uljaimpien sankarein mieliteko ja toivo.
— Sinun ollessasi lasna, — jatkoi Gisela-rouva syvästi liikutettuna; — liitti isämme meidän kätemme yhteen; sinä kasvoit kansan keskuudessa ylistetyksi sankariksi, ja minä onnettomaksi naiseksi kuninkaan linnaan; silloin kosketti taaskin sinun kätesi hyväillen minun kättäni. Se, mikä silloin eroitti sinut kuningattaresta, on sittemmin kadonnut liekkeihin roviolla. Nyt tulen minä kutsumaan luokseni jaloimman kaikista näiden maakuntain sankareista. Molemmatkin rukoilemme me samaa ylhäistä jumalaa, joka on meidän esi-isiemme kanta-isä, sillä jumalallista sukua me olemme kumpikin, me voimme kohottaa päämme korkealle kaiken maailman kansan yli, sinä ja minä; meidät on näkymättömät jumalat itse määränneet kansan hallitsijoiksi. — Kun Ingo kuningattaren huulilta kuuli samat sanat, joita hän itse oli lausunut, katsoi hän ikäänkuin huumautuneena kuningattareen, joka jumalattaren tavoin tahtoi ohjata hänen kohtaloansa.
— Nyt kuului kukkulalta kolketta, kuningattaren viitta putosi ales ja kaukana kuului yhä hiljempaa erään lapsen heikko valitus.
— Tämä puku sopii lemmitylle sankarille, — lausui kuningatar, koskettaen kädellään hänen olkapäähänsä; Ingo kohotti päätänsä.
— Hädässäni kuulen minä heikon äänen, — lausui hän itseksensä, minä kuulen pienen poikani valittavan minun tähteni ja minä seison kuningattaren edessä kuten unesta herännyt mies. Minä olen sidottu erääsen, joka minusta on henkeänikin rakkaampi. Kaiken on hän hyljännyt minun tähteni, ja miesteni piirissä olen antanut hänelle lupaukseni pitää hänestä isällistä huolta ja ainoastansa hänen kanssansa jakaa vuoteeni hänen aviopuolisonansa. Kuinka voisin minä paeta hänen luotansa ja tulla kuninkaanlinnaan?
— Ei sanaakaan enään, Ingo, — huudahti Gisela-rouva, ja hänen poskensa hehkuivat, — muista, että sinä ojensit minullekin kätesi, muistelehan sitä yötä, jona minä pidätin kuningasvainajan miekan. Kun minä sillä kertaa pelastin henkesi, liittivät näkymättömät jumalat meidän kohtalomme yhteen. Minun omani sa olet, minun yksinäni, ja kalliin hinnan minä sinusta olen maksanutkin.
— Jalomielisen ja sankarinaisen tavalla olet sinä tehnyt minua kohtaan, — vastasi Ingo, — ja kiitollisena tulen minä pysymään sinulle niin kauan, kuin elän.
— Häpeä sellaiselle kylmälle tervehdykselle, — lausui kuningatar tuimetuksissansa, — ja häpeä sellaiselle urholle, joka ainoastansa sanoilla osoittaa kiitollisuuttansa siitä, että eräs nainen hänen tähtensä on antanut itsensä alttiiksi kuolonjumalien kirouksille. Niinkö vähän käsität, mitä silloin tein, kun pidätin oman puolisoni miekan? Minä kutsuin esiin pahuuden voimat, epäluulon ja salaisen vihan, omaa henkeäni vastaan, sappi on siitä ajasta asti ollut minun juomani ja erään toisenkin, jokainen sana on herättänyt epäluuloa, jokainen yö on ollut levotoin. Minun huoleni, sydäntä kalvava huoleni, oli yöt ja päivät, että minun vielä piti henkimän päivän valossa, sill'aikaa kun se toinen jatkoi juomistansa hurjien miestensä kanssa.
— Jos sinä olet kärsinyt kuoleman tuskaa minun tähteni, — lausui Ingo liikutettuna; — niin kutsu minua, koska vaara sinua uhkaa, ja mielelläni tulen verelläni korvaamaan sen osan taakasta, jonka minun olisi pitänyt kantaa.
Kuningatar tuskin kuulikaan hänen sanojansa; hän astui lähemmäksi ja kuiskasi käheällä äänellä: — Niinkö valmis oletkin, lemmittyni? Kentiesi, ett'ei se toinen olisi kuollut, jos et sinä mainittuna yönä olisi ollut minun huoneessani.