— Huomenna, — vastasi Ingo.
Vanhus nyökkäsi päällänsä: — Tuolla pohjoisessa päin ei ole rauhaa maassa. Vahtitornissa, jonka me rakensimme sinun maasi rajalle, seisoo Radgais; hän on viisas mies ja pitää kyllä vihollisia hyvin varalta, sillä hän on puhutellut Volkmaria ja tietää kuningattaren aikovan keittää uuden liemen Thüringiläisille. Siitä huolimatta ei ole hänen tornistansa näkynyt yhtään savua, päivä on valoisa, ja ilma kirkas; minä pelkään, herra, ett'ei hän vapaaehtoisesti ole ummistanut silmiänsä.
— Kuningatar ratsasti metsäteitä karttaaksensa vahtitornia, — vastasi Ingo. Mutta samalla hetkellä kun hän antoi silmäyksensä tähystellen lennellä avaruuteen, ilmausi kultaisella lännen taivaalla valkoista savua; yhä korkeammalle nousi savupatsas ja synkkeni yhä enemmän.
— Me ymmärrämme varoituksen, — lausui Berthar; — kuningattaren miehet tunkevat rajan yli. Sydämestäni toivon vartijan pääsevän heiltä pakoon.
— Heitäpä silmäyksesi eteläänkin, Berthar, siellä nousee meitä vastaan vanha vihollisemme. Kolmannen kerran hieroo Caesar kauppaa meidän hengestämme, ja tällä kertaa vaatii hän Burgundein hävittämään meidät sukupuuttoon. Kuningatar uhkaili veljensä, Gundomar'in, asevoimalla.
Taaskin tutki vanhus päämiehen kasvoja ja näki niiden vakaisuudesta, että päämies oli aikeissa taistella elämästä ja kuolemasta. Silloin veti hän kovempaan vyönsä ympärilleen ja lausui katkerasti hymyillen: — Lyhytpä aika sallitaankin meille kaunistaaksemme kartanomme kahdelle kuninkaalle. Mutta sinun miehesi ovat pian valmiit, me olemme jo kauan odottaneet itsellemme sellaista kunniaa, ja se, joka kutsumatta aikoo aterioida meidän joukossamme, tulee kait itse korppein ja kotkien ateriaksi. Käske, kuninkaani; sinun miehesi ovat valmiit sotimaan.
— Sytytä vartijarovio, — käski Ingo, — ja lähetä tiedustelijoita eteläiselle rajalle sekä käske kehoittamaan talonpoikia kylissä piiloittamaan heikon väkensä rytöhakkauksien taakse ja lähettämään meille kaikki sotaan kykenevät miehensä.
Silloin antoi Reithar kaikuvalla äänellä kuulua Vandalein vanhan sotalaulun kartanolla: — Aseisiin, te nuoret joutsenet, kantakaatte esille rautakulppo ja sytyttäkää liekki palamaan; tänä yönä tulette te alkamaan mainehikkaamman tanssin kuin palavien puupökkelöiden ympärillä.
Heti senjälkeen leimusi suuri valkea kukkulalla, ja aseellisia miehiä ratsasti nelistäen vuorta alespäin.
Irmgard istui siinä korkeassa morsiushuoneessa, jonka Vandalit kerran olivat hänelle valmistaneet tammen oksiin. Kädessänsä piti hän äitinsä varoitusmerkkiä. Hänen silmänsä tuijotti ulos tyhjään avaruuteen. Kuullessansa alahalla linnapihassa puolisonsa askeleet, käänsi hän silmäyksensä sinnepäin nähdäkseen, tulisiko tämä hänen luoksensa. Mutta hän jutteli Bertharin kanssa. Vihdoin tuli hän ylös ja astuen hänen eteensä lausui hän: — Kuningattaren viitta lensi ales syvyyteen, ja itse läksi hän vihoissaan meidän linnastamme.