— Minä makasin lähteen yli olevalla kalliolla. Tuska ja häpy vaivutti minut maahan. Silloin kuulin puhetta ja vastauksia, minä näin puolisoni kumartuvan tuon vieraan vaimon puoleen ja kuulin tämän tekevän vaatimuksia hänen henkensä suhteen.
— Sitten kuulit myöskin minun kieltäyneeni, — vastasi hän suopeasti.
— Sanat haihtuivat korvistani, sillä minun poikani valitti, ja minä kannoin hänet isänsä vuoteelle; kentiesi löytää tämä emintimän poikaselle.
— Irmgard! — huudahti hänen puolisonsa kauhistuneena, — mitä ajatuksia sinulla onkaan?
— Luuletko sinä minun tahtovani olla sinun tielläsi kuten kivi, joka estää sinun jalkaasi sankarin maineesta ja kuninkaan kruunusta? Minä olen kuullut kansalaisieni sanovan, ett'en minä olekaan sinun kunniallinen ja siveä aviovaimosi, ja häpäisevällä tervehdyksellä kohtasi minua kuningatarkin. Jos sinä lähetät jalkavaimosi kotiansa, tulee kuningatar taaskin sinulle suosiolliseksi, kuten hän ennenkin oli.
— Sinä olet loukattu, ja sinun sanasi leikkaavat syvältä, — vastasi Ingo, mutta minusta näyttää, ett'ei sinulla pitäisi olla syytä katkaista vaatetta välillämme, sillä eräs toinen miettii samaa ilkeöillä ajatuksilla. Hän tahtoo riistää sinulta puolison, mutta ei, kuten sinä luulet, valmistaaksensa hänelle häävuodetta. Sillä toisellaista lepopaikkaa aiotaan maanpakolaiselle Ingolle, ja tuolla alahalla laaksossa vieritellään jo kiviä sulkeaksensa hänet pimeään kammioon.
Irmgard hyökkäsi kiivaasti seisovallensa, ikäänkuin olisi käärme häntä, pistänyt. Mutta Ingo veti tuon vastahakoisen luoksensa ja lausui hellästi: — Vaivaloinen on minun matkani ollut maailmassa; minä olin vielä lapsi, kun jo täydyin kuten metsänpeto kuljeksia laaksoissa hankkimassa elatustani, joka pitäisi minua hengissä, sill'aikaa kuin pyydystäjät hiipivät minun jäljissäni. Usein tuskaannuin minä elämääni, nöyrästi anellessani tähteitä muiden pöydältä ja nähdessäni isännän kolkon silmäyksen. Kuitenkaan en luule aivan maineettomana murtauneeni vihollisieni rivien läpi, ja rehellisesti olen ahkeroinut, saadakseni kerran riemulla istua sankarein salissa. Muinoin tuntui minusta viimeinen hyppäys vihollisten joukkoon suurimmalta onnelta, ja kun sotahuudot raikui, luulin kuulevani kuolemattomien huutavan heimolaistaan luoksensa. Vasta sinut nähtyäni, tulit sinä minulle omaa henkeänikin rakkaammaksi, ja minun silmäni aukenivat näkemään monta riemua tässä maailmassa; suloiselta tuntui minusta usein istuminen auringonpaisteessa ja naurahteleminen, kun pienet pukinpojat heittivät kippaa meidän pihassamme, ja mieheni tulivat kotia mehiläiskennot vasuissansa. Mutta kun jumalat soivat minulle sellaisen onnen, päättivät he myöskin, ett'ei se saisi kestää kau'an sekä samalla tuottaa turmiota sinulle, jota minä lemmin. Rohkealla väkivallalla täytyi minun saada sinut omakseni. Vielä köyhempi olet sinä minun vaimonani kuin kodissa ollessasi. Ei kukaan muut ole suositellut sinua paitsi minun hurjat mieheni ja uutisasukkaat, koska heillä oli vastoinkäymisiä siellä kotona. Usein olen minä huomannut, miten sinä maanpakolaisen kainalossa olet koettanut salata kyyneleitäsi ja niitä huokauksia, joita ikävä kotiisi sinussa synnytti. Tänään antoivat taivaalliset minulle merkin, viitan pudotessa. Mahdollista on, vaimoseni, että he tahtovat kutsua minut luoksensa, ja sentähden pidän minä nyt huolta, että minun lähtöni tulisi mainehikkaaksi ja vihollisilleni vaurioksi.
— Ratsasta pois linnasta, — lausui Irmgard, — ja rakenna itsellesi uusi koti vieraassa maassa.
— Petohan hiipii luolastansa koirien lähestyessä, eikä kansan ja maan isä.
— Sinähän olet elänyt rauhassa onnellisen vuoden, sinä olet nostanut poikasi kilvellesi, ja vaimosi on levännyt sinun rinnallasi. Ajattele sitäkin, Ingo, ennenkuin valitset, — Hän katsoi yhä ahdistuksella hänen kasvoihinsa.