— Monelle heistä, pitää sinun sanoa, — vastasi Berthar. Pidä vaan huolta siitä, että rivakkana poikana saavutat onnen jumalattarien suosion.
— En minä itseäni ajatellut, — vastasi Wolf ja katsoi olkansa yli saliin päin.
— Älä katso taaksesi, on laki sodassa. Kaikki, jotka tulevat jäljissäsi, pitäkööt huolta itsestänsä; ainoastansa niiden varalta pitää sinulla olla silmiä, jotka ovat sinun edessäsi.
Wolfin aikoessa nuoralla hinata märkiä vuotia katolle, tuli Frida hänen luoksensa ja alkoi ivallisesti lausua: — Kunniakkaanpa toimen sinä olet saanutkin, ja pahalta haisevat ne matot, joita sinä meille levittelet. Jos sinä rupeat kamaripalvelijaksi, joka meitä, naisia puollustat, pysyy viholliset mielellään meistä kymmenen askeleen päässä ja kääntävät kauhistuksella pois nenänsä.
— Jos minä olisin päällikkö, — vastasi Wolf suuttuneena, — asettaisin sinut seisomaan portin päälle koko sotajoukon eteen, haavoittamaan vihollisten rintoja pistopuheillasi. Auta minua pystyttämään tikapuut saliin kattoluukun kohdalle ja pidä kiinni köysistä, että saisin vuodat erilleen tuolla ylhäällä.
Mielellänsä täytti Frida hänen pyyntönsä, ja kun hän oli levittänyt kaikki vuodat sekä tullut katolta ales, katsoi hän ympärillensä tyhjässä salissa ja antoi yht'äkkiä Fridalle suudelman. Frida ei tehnyt vastarintaa, vaan otti kiiruusti esille nauhan ja sanoi: — Pidä ylähällä käsivartesi, Wolf, jotta saisin sitoa sinut itseeni. Jos me saamme nähdä huomen-illan, tahdon ruveta sinun vaimoksesi, Usein olen minä ollut tyly sinua kohtaan, vaan tänään sanon sinulle, että sinä, eikä kukaan muu, olet minun lemmittyni — Hän sitoi nauhan Wolf'in käsivarteenpa tämä huudahti: — Tahdonpa kiittää kuningattaren vihaa, joka katkasi pistimen ohdakkeeltani. — Frida suuteli häntä lämpimästi, sitten tempasi hän itsensä irti ja juoksi pois vaimojen luokse.
Taaskin kulkivat pilvet kuun ohitse julmina, ihmisen ruumiin ja hevoisen jalan kaltaisina muodostuksin, milloin sysimustina, epäselvässä hämärässä. Usvaa nousi Idispurosta ja levisi muurin sekä linnan ympärille. Eläinten kirkumista ja ihmisten huutoa kuului linnan portin luona, ja laaksostapäin tulevilla teillä ajoivat talonpojat hevoisia, nautoja ja ruskeavillaisia lampaita. Miehet kantoivat puisia kilpiänsä ja jouduttivat keihäillänsä karjan askeleita, ja vaimot sekä lapset riensivät eteenpäin, kantaen talouskapineita. Surullinen oli heidän matkansa vuorta kohti, sillä kun joku kääntyi katsomaan takaperin, ajatteli hän levottomuudella, vieläkö hän palajaisi taloon, jonka hän nykyään oli rakentanut, vai hukkuisiko kentiesi koko talo liekeissä. Alimman ympärysmuniin portilla oli pakenevien aikaansaama ahdinko niin suuri, että tällä paikalla vahdissa seisovan Vandalin täytyi auttaa heitä neuvoilla ja viittauksilla, ett'eivät he pimeässä poikkeaisi portille johtavalta polulta. Kukkulan huipulla oleva linnapiha täyttyi ihmisistä ja eläimistä. Lehmät ammuivat, hevoiset juoksivat hurjasti ympärinsä, ja vaimot vetäysivät kärryinensä muuria lähemmäksi. Mutta Berthar kehoitti miehiä järjestämään elukat riveihin ja sulkemaan lampaat karsinaan. Pihan keskellä leimusi tuli, jolla kiehui nälkäisiä varten olevat padat, ja juomanlaskija kaatoi janoisille olutta, jota ahkerasti nautittiin. Berthar kulki yhden luota toiseen, tervehti heitä tyynesti, ikäänkuin olisi rauha maassa, kysyi heidän ajatustansa ja urkki samalla kertaa viisaasti tietoja heidän luvustansa sekä rohkeudestansa. — Miksi viipyvät puron toisella puolen olevat naapurit, missä ovat käsivoimistaan tunnetut, vaahterametsissä ja peippoisen lempimän lähteen luona asuvat talonpojat? — huudahti hän thüringiläiselle Balthardille; onko tuo valkoinen sumu niin soaissut Marvingein mielen, ett'eivät he kuule vartioiden ääntä tornista eivätkä näe valkeata?
— Hitaasti he liikuttavat jäseniänsä, — vastasi Balthard huolellisena, — minä näin heidän ajavan karjaa ja kärryjä heidän metsissänsä oleviin pyhiin paikkoihin, eivätkä he taida olla kärkkäät jättämään hevoisiansa ja lapsiansa. Kuitenkin olisi kiirut hyvä, sillä eilen illalla kulki eräs joukko pohjoisesta päin pitkin puroa, ja siellä kimalteli kilpiä sekä rautakypäriä. Ja minä pelkään heidän olleen kuningattaren hurjia miehiä, jotka etsivät itsellensä yösijaa noissa taloissa.
Muuan ratsastaja tuli nelistäen laaksosta johtavaa tietä pitkin ja riensi nuolennopeana vaahtoisella ratsullansa portista sisään sekä antoi ohimennessänsä vanhukselle viittauksen. — Radgais! — lausui tämä ja riensi hänen perässänsä saliin, jossa Ingo vanhempien talonpoikain kanssa kuulteli soturien ilmiantoja. Sanansaattaja riensi tervehtien hevoisen seljästä. — Loistavin joukoin tunki kuninkaan miehet meidän aluellemme — lausui hän, — heitä on koko joukko ja Theodulfin sankareja lisäksi. Töin tuskin pääsin minä pakoon vuorien yli, sytytettyäni vahtirovion. He piilevät puiden takana laaksossa, sillä heitä on tuskin sataa kilpeä enemmän.
— Näitkö sinä kuningatarta?