* * * * *
Vaatimaton asuinrakennus, sen toisella sivulla pitkä lammasnavetta, toisella hevostalli ja vajat.
"Tämäpä merkillistä", sanoi Karl, katsellen kaukaa rakennusryhmää, "tuo katto on aivan ehjä, tuolla nurkkauksessa sitä on korjattu uudella olkineliöllä. Totta vie, taloahan on paranneltu."
"Täällä onkin viimeinen toivomme", huokasi Anton.
Ajopelien vieriessä talon eteen kurkisti akkunasta nuoren naisen pää ja sen vierellä vaaleatukkaisen lapsen pää, jotka molemmat katosivat jälleen nopeasti.
"Tämä ulkokartano on tilan jalokivi", huudahti Karl hypätessään maahan. "Täällähän on selviä jälkiä lantatunkiostakin. Tuolla juoksentelee kukko kanaparvi perässään, ja, hyvänen aika, oikein sirppipyrstöinen kukko. Ja akkunassa on myrttipensas. Eläköön! Täällä on toimellinen talonemäntä, täällä on isänmaa, täällä asuu saksalaisia!" Siististi puettu emäntä tuli ulos, kähäräpää poika vierellään, joka vieraat nähtyään vei joutuin sormet suuhunsa ja piilottautui äitinsä esiliinan taa. Anton kysyi voutia. "Hän näkee kääsinne pellolta, niin että hän piankin joutuu kotiin", vastasi punastuva nuori emäntä. Hän pyysi herroja käymään pirttiin ja pyyhki heille esiliinallaan sukkelaan pari tuolia. Pirtti oli pieni, valkaistu huone, huonekalut maalatut punaisella öljyvärillä, kaikki pidetty perin puhtaana; liedellä porisi kahvipannu, nurkassa tikitti käkikello, ja pienellä seinähyllyllä näkyi pari värillistä posliinikuvaa, moniaita kuppeja ja lautasia ja tusinan verran kirjoja; pienen seinäpeilin takaa pisti esiin kärpäslätkä ja punaisella nauhalla kokoonsidottu koivunoksakimppu. Se oli todella ensimmäinen viihtyisä suoja, jonka matkustajat olivat koko tilalla tavanneet.
"Virsikirja ja koivunoksakimppu", sanoi Anton ystävällisesti; "toivon että olette kelpo emäntä. Tulehan tänne, valkopää." Hän nosti ällistyneen poikasen polvelleen ja antoi sen ratsastaa käyden, ravia ja nelistä, kunnes pikku mies viimeinkin näki hyväksi ottaa sormet pois suustaan. "Se on sille tuttua huvia", sanoi emäntä mielissään, "isänsä antaa sen ratsastaa samalla tapaa, kun se on kiltti."
"Teillä on kai ollut täällä vaikeat ajat", virkkoi Anton.
"Ah, hyvä herra", huudahti emäntä. "Kun kuulimme, että saksalainen herrasväki on ostanut tilan ja että te ensinnä tulisitte tänne, ehkä asumaankin, niin tulimme iloisiksi kuin pienet lapset. Mieheni oli koko päivän aivan kuin humalassa, ja minä itkin ilosta. Uskoimme, että nyt tänne viimeinkin tulee järjestystä, ja tahtoohan sitä jokainen tietää, kenen hyväksi tekee työtä ja raataa. Mieheni puheli vakavasti lampurin kanssa — hänkin on kotoisin saksalaiselta seudulta — ja molemmat miehet sopivat keskenään, etteivät enää sallisi pehtorin myyskennellä tilan omaisuutta vieraille. Ja sen minun mieheni sanoikin suoraan pehtorille. Mutta moniin viikkoihin ei sitten kuulunut ketään tulevaksi, me kyselimme joka päivä kylän kapakasta, ja mieheni kävi oikein Rosminin oikeudessa kysymässä; ja viimein sitten kerrottiin, ettei tänne ketään tulisikaan ja että tila jälleen myötäisiin. Sitten — siitä on nyt kaksi viikkoa — ajoi pehtori vieraan teurastajan kanssa meille ja vaati miestäni luovuttamaan hänelle kaikki syöttöpässit karjasta. Mieheni kieltäytyi siitä. Silloin ne rupesivat häntä uhkailemaan ja pyrkimään väkivalloin navettaan. Mutta lampuri ja mieheni asettuivat oven eteen ja viskasivat molemmat takaisin. Silloin ne lähtivät tiehensä kiroillen ja vannoen, että kyllä he vielä kävisivät lampaat noutamassa. Siitä lähtien on meidän miesväki joka yö vartioinut navettaa; tuolla on ladatut kiväärit, jotka mieheni lainasi sitä varten; ja aina kuin lampurin koira haukkui yöllä ja jotain liikkui kartanolla, niin olin tulisessa hädässä mieheni ja pikkuseni takia. Täällä elää hirmuista väkeä, herra tilanhoitaja, ja sen te tulette itsekin näkemään."
"Toivon, että kaikki käy paremmaksi", sanoi Anton. "Teillä on varmaankin täällä hyvin yksinäistä."