"Yksinäistä tämä elämä kyllä on", emäntä vastasi. "Omassa kylässä emme käy juuri ollenkaan, ja joskus vain kirkossa saksalaisissa kylissä. Mutta onhan sitä kotonakin aina toimittamista", hän jatkoi hämillään, "ja puhunpa nyt suuni puhtaaksi, että jos mikä ei ole mieleenne, niin se saa loppua. Minä olen kuokkinut pienen palstan vajan takaa, sen olemme aidanneet ryytimaaksi ja siellä kasvattaneet, mitä keittiössä tarvitsemme. Ja sitten", hän jatkoi sopertaen, "sitten on meillä vielä kanoja — ja tusinan verran ankkoja, ja jollette pane pahaksi, hanhiakin sänkipellolla, ja" — hän vei esiliinan silmilleen — "sitten vielä lehmä ja vasikka."
"Meiän vatikka!" kirkasi pieni valkopää ja löi nyrkillään Antonia polveen.
"Jollei teistä ole oikein, että pidän noita eläimiä", jatkoi emäntä itkien, "niin saanhan siitä kohta lakatakin. Palkkaa ei mieheni eikä lampuri ole saaneet viime villankeritsemisestä lähtien, ja mitä olemme tarvinneet elämiseen, sen olemme hankkineet myymällä tämän tilan tuotteita; mutta mieheni on pitänyt kirjaa kaikesta, ja hän näyttää tilit teille jotta näette, että me emme ole epärehellistä väkeä."
"Toivon niin käyvänkin", lohdutti Anton kiihtynyttä naista. "Näyttäkääppä odotellessa minulle ryytimaanne; jos vain on mahdollista, niin saatte sen pitää."
"Eihän siinä ole enää mitään jälellä", sanoi emäntä anteeksipyydellen, mutta vei kuitenkin vieraat aitaukseen, jonka penkit oli jo käännetty kuokalla talven varaksi. Hän kumartui katselemaan kukkapenkistä ja poimi muutamia astereita ja mielikukkiaan, syysorvokkeja, kukkakimpuksi, jonka ojensi Antonille. "Senvuoksi että olette saksalainen", hän sanoi iloisesti hymyillen.
Kartanolta kuului askeleita. Vouti tuli työvaatteissaan ja punoittavin poskin ja esitteli itsensä. Hän oli nuori, pulska mies, jolla tuntui olevan hyvä ymmärrys ja luottamusta herättävät kasvonpiirteet. Anton lausui hänelle muutamia kehuvia sanoja hänen talonhoidostaan, ja täynnä virkaintoa riensi mies sisään ja toi kirjansa ja tilinsä.
"Katsellaanpa ensin kartanoa", sanoi Anton; "kirjat otan mukaani, huomenna te tulette linnaan ja sitten puhumme niiden johdosta enemmän."
"Hevoset ovat peltotöissä", selitti vouti; "itse kynnän toisella aatralla ja toista täytyy lampurin rengin käyttää. Täällä on nyt vain neljä hevosta; ennen oli tallissa niitä kaksitoista. Tänä vuonna emme ole viljelleet paljon muuta kuin mitä vain muonaksemme ja karjanrehuksi tarvitsemme."
Kiertely karjakartanossa oli kuitenkin katselijoille iloksi, rakennukset olivat siedettävässä kunnossa, ja rehuvaroilla voi toivoa karjan elävän talven yli. Viimeiseksi vouti avasi iloisen näköisenä asumuksensa kellarin ja näytti sen hinkaloissa jommoistakin hernemäärää. "Varret te jo näitte lammasnavetan ylisillä; täällä ovat itse herneet. Olen piilotellut niitä pehtorilta, koska ajattelin niiden kuuluvan teille. Oli se osaksi omanvoitonpyynnöstäkin", hän myönsi rehellisesti, "sillä talosta emme ole tänne mitään saaneet, ja minun täytyi ajatella, millä pitää tätä ulkokartanoa hengissä, koskapa talveksikaan ei kuulunut tulevan mitään apua."
Voudin vaimo saapui poikasensa kanssa miesten luo, kun nämä lähtivät pihalta. Hänen kasvonsa säteilivät ilosta, hänen ajatellessaan heidän asemansa kohdakkoista parantumista.