"Hyvältä täällä näyttää", sanoi Anton hymyillen, "toivon että sovimme hyvin yhteen. Ja nyt lampaita katsomaan! Me lähdemme, tulkaa mukaan, vouti." Kääsit vierivät verkalleen edeltäpäin peltojen yli, ja vouti selitteli innokkaasti tarkastajille eri peltolohkojen tilaa. Niistä ei edes neljättäosaakaan ollut nykyään viljeltynä, pitkät sarat olivat jo vuosikausia olleet karjanlaitumena.
Kärsimättömänä Karl kiiruhti edeltäkäsin, kun he lähestyivät villavaa karjaa, joka tätä nykyä oli tilan miltei ainoa aarre. Hitaasti ja leveään astellen tuli lampuri vieraita vastaan, kintereillään molemmat koiransa, joista vanhempi oli yhtä malttavainen ja miettiväinen kuin isäntänsä, toinen sen sijaan nuori penikka, joka vasta opiskeli lammaskoiran vaikeaa ammattia ja koetti turhaan noudattaa sellaisen vakavaa ryhtiä; se juoksi nuorekkaassa innossaan isännän edelle ja haukkui lähestyviä vieraita, kunnes kokeneemman toverinsa paheksuva murina sai sen järkiinsä. Lampuri otti juhlallisesti leveälierisen huopahattunsa päästään ja jäi odottelemaan uuden isännöitsijän puhuttelua. Ajattelevana miehenä ja luonnontuntijana hän kyllä tiesi, kenen hän näki edessään, mutta huonostipa olisi sen sopinut, joka koko ikänsä oli ahkeroinut hillitä elikkojansa kiihkeätä luonnonlaatua, esiytyä nyt yhtä malttamattomana kuin joku omista kileistään. Vouti esitteli kättään kaaressa huiskauttaen molemmat herrat lampurille, joka nyykäytti moneen kertaan päätänsä ilmaistakseen, että hän oli täysin käsittänyt vasta lausutut sanat.
"Kaunis katras teillä on, lampuri", tervehti Anton.
"Viisisataa ja viisikolmatta päätä", ilmoitti lampuri; "niistä kuusiyhdeksättä karitsaa ja tuolla taempana neljäkymmentä syöttöpässiä." Hän etsi katseellaan laumasta sopivata näyte-eläintä, kumartui sitten ja koppasi löytämäänsä nopeasti takajaloista ja näytteli sen villaa. Karl aloitti tarkastuksen. Koko katras oli isoja, järeäkasvuisia eläimiä, jotka tuntuivat hyvin sopivan tilan laajoihin mittasuhteisiin, ja kasvultaan ja villaltaan tasaisempaa laatua kuin kaikesta päättäen voi odottaakaan. "Jos ne saavat kunnon ruokaa, niin ne antavat villaakin", sanoi paimen ylpeästi. "Ja äijävillaa se onkin."
Yksi vuonista oli kyllin varomaton yskähtääkseen. Lampuri katsoi paheksuvasti ajattelemattomaan elikkoon ja kiiruhti selittämään: "Koko katras on tervettä rotua."
"Kauanko olette ollut täällä palveluksessa?" Anton kysyi
"Yhdeksän ajast'aikaa", mies vastasi. "Kun minä tänne tulin, oli elikoilla paljaat takapuolet niinkuin kaupungissa villakoirilla. Vaivaa siinä sitten oli rodun parantamisessa, kun ei kukaan muu siitä välittänyt sen taivaallista; mutta eipä tuo ole siltä huonostikaan onnistunut. Olisipa minulla vain aina ollut herneenvarsia niille syöttää ja talveksi imisille rehuherneitä."
"Koetetaan katsoa, mitä asialle voidaan tehdä", lohdutti Anton; "rehuvaroja on niukasti täksi talveksi."
"Totta kyllä", sanoi lampuri, "mutta onhan täällä komea kesantopelto."
"Uskon kernaasti", virkkoi Anton hymyillen, "etteivät elikkonne ole teihin tyytymättömiä. Tuskinpa lienee täällä sarkaa, jolta ei koiranne haukku kuulu joka vuodenaikana. Ilolla olen kuullut, kuinka urheasti te olette puolustanut katrastanne uuden isäntänne hyväksi. Onko täkäläisestä väestä ollut teille useinkin harmia."