Kuudes luku.
Jaakko ei mennyt heti jälleen vesille, vaan jäi toistaiseksi herra
Drummondin luo. Tämä oli nimittäin erottanut erään apulaisistansa ja
Jaakko tuli hänen sijaansa, kunnes toinen saatiin.
Jaakkoa kohdeltiin kuin perheesen kuuluvaa eikä häneltä puuttunut mitään. Kiitollisena niin paljosta hyvyydestä koetti hän kaikilla tavoin ahkeruudella, tarkkuudella ja säännöllisyydellä olla herra Drummondille mieleen. Pian hän perinpohjin tutustui kirjanpitoon ja laskemiseen, sillä hänellä oli koulussa saatu oppinsa siinä hyvänä apuna. Vaikka hän joka päivä oppi jotakin uutta ja hänen nykyinen asemansa ja työnsä paremmin soveltuivat siihen sivistysmäärään ja oppiin, jonka hän oli koulussa saavuttanut, kuin hänen entinen toimensa, ikävöi hän kuitenkin takaisin vesille ja malttoi tuskin odottaa aikaa, jolloin uusi konttoriapulainen tulisi, joka tuottaisi hänelle vapauden takaisin, kuten hän sanoi. Sen hän kuitenkin kyllä käsitti, ett'ei alinomaisesta edestakaisin kulkemisesta joella ollut mitään erityistä hyötyä.
Kun hän, kuten jo on sanottu, oli kuin herra Drummondin perheesen kuuluva, tutustui hän myöskin niihin, jotka siellä kävivät, ja erittäin mieltyi hän erääsen vanhaan herraan, joka aina osoitti hänelle sangen paljon ystävyyttä. Turnbull oli hänen nimensä; hän oli vanhapoika ja oli koonnut melkoisen omaisuuden. Ollen jo lapsuudesta asti innokkaasti mieltynyt merimies-elämään oli hän laivapoikana alkanut uransa eräällä Grönlantiin kulkevalla laivalla, ja onnistui hänen sitte taitavuudella, rohkeudella ja toimeliaisuudella kohota kapteeniksi, hankkia itselleen oma laiva, jopa vähitellen toinen, vieläpä kolmaskin, ja viimein melkoisen varakkaana asettua rauhassa viettämään elämänsä ehtoota. Hän tiesi kertoa monta seikkailua vaihtelevasta merimies-elämästänsä, ja Jaakko kuunteli häntä aina mitä suurimmalla tarkkuudella. Usein he yhdessä kävivät soutelemassa Thames-joella ja semmoisella matkalla lausui Jaakko kerran ilmi halunsa ruveta Grönlantiin purjehtijalle, tutustuaksensa valaskalanpyyntiin, josta kapteeni Turnbull niin paljon oli kertonut hänelle.
"Se on vaihtelevaa, mutta myöskin sangen kovaa elämää", vastasi siihen kapteeni. "Muistelen erästä matkaa, jolloin monta kertaa töin tuskin pelastuin kuolemasta. Meidän täytyi laivallamme kulkea ajojäiden välitse ja kohtasimme suunnattomia jäävuoria matkallamme. Semmoiseen jättiläishirviöön kiinnitimme ankkurimme ja kuljeksimme sen perässä edestakaisin pyydellen kaikkea, mitä vastaamme sattui. Meidän oli jo onnistunut saada kaksitoista valaskalaa, joiden luurangot heitimme mereen, irroitettuamme niistä kaikki, mikä oli kelvollista. Kuin eräänä aamuna tähystelijä mastonkorista katseli ympärilleen, oliko mistään saalista toivossa, huomasi hän suuren naarasjääkarhun, joka poikineen uiskennellen lähestyi jäävuortamme, jonka vieressä vähän matkan päässä meistä oli valaskalan luuranko. Kun ei mitään muuta ollut tehtävänä, läksin minä kuuden kumppanin kanssa pyydysretkelle. Emäkarhu oli jo ehtinyt jäälle ja alussa koetti se paeta, vaan kun pentu ei liukkaalla jäällä päässyt kulkemaan kyllin nopeasti, kääntyi se meihin päin näyttäen hampaitansa. Eräs meistä ampui pennun kuoliaaksi ja silloin rupesi emä niin valittavasti kiljumaan, ett’en milloinkaan voi sitä unhottaa. Äkkiä se ikäänkuin tointui ja syöksyi päällemme möristen niin, että sitä voi kuulla peninkulman päähän. Me olimme asettuneet tiheään joukkoon ja odotimme vastustajaamme ojennetuin keihäin. Mutta karhu sysäsi meidät takaperin ja kaksi meistä kaatui. Me toiset pidimme paikkamme ja kun se nousi takajaloillensa ammuimme sille rintaan kolme kuulaa, jotka heti katkasivat siltä elämän langan. En ikinä ole sittemmin nähnyt niin suurta elävää ja liioittelematta voin sanoa sen painaneen paljon enemmän kuin moni suuri härkä. Sillä välin oli tuuli kääntynyt pohjoiseen ja toi mukanaan sakean lumipyryn.
"Kumppanimme mielestä oli viisainta silloin palata laivalle. Minä kuitenkin luulin pyryn pian loppuvan ja päätin jäädä nylkemään saaliimme muhkeaa taljaa. Jos nimittäin olisimme jättäneet kuolleen elävän sinne muutamiksi tunneiksikin vain, niin olisivat kyllä ketut syöneet sekä sen että pennun ja talja olisi turmeltunut. Valaskalan jäännökset olivatkin houkutelleet sinne satamäärin kettuja. Kumppanini palasivat laivalle ja tuskin olisivatkaan osanneet sinne takaisin sakeassa lumituiskussa, ell'eivät sieltä olisi soittaneet kelloa osoittaaksensa heille siten oikeaa suuntaa. Minä jäin yksin saaliin luokse, mutta sain pian katua kauppaani. Tuisku ei lakannut, päinvastoin sakeni sakenemistaan ja ennenkuin olin ehtinyt neljänneksikään osaksi nylkeä karhua, olin jo vallan paleltua. Kun myöskin huomasin mahdottomaksi palata laivalle oli minulla vain kuoliaaksi paleltuminen kohtalona. Viimein keksin keinon, jonka avulla mahdollisesti voin pelastua. Leikkasin auki karhun vatsan, otin pois sisälmykset ja hiivin itse sinne niiden sijaan. Aukeaman koetin sulkea niin hyvin kuin mahdollista ja kun otus ei vielä ollut kadottanut elonlämpöänsä, oli minulla eriskummallisessa suojassani sangen lämmin ja mukava. Mutta pahaksi onneksi ei se mukavuus kauan kestänyt. Tuskin olin ollut siellä puolta tuntiakaan kun suojaani ulkopuolelta ruvettiin repimään ja puremaan. Siinä nyt olivat ketut, ja varmaankin niitä oli kokoontunut satamäärin kuolleen karhun ympäri, sillä kaikilta tahoilta tuntui nykimistä ja vatsan aukosta pistelihe jo koko joukko suippukuonoja sisään.
"Vaikka voimakkaasti käytinkin puukkoani ja jokaisen ketunkuonon, joka sattui lähelleni, täytyi verisenä vetäytyä takaisin, oli kuitenkin petojen, nälissänsä kuin olivat, onnistunut purra rikki karhun paksu talja, ja he repivät sitte irti lihapalasen toisensa perästä. Vaikka nälkäiset ketut, kun niitä on yhdessä laumassa noin kaksi, jopa kolmekin sataa, voivat tulla sangen vaarallisiksi, oli minulla kuitenkin hyvä toivo saada heitä pakosalle, tullessani esille suojastani. Mutta suurimpana huolenani oli, että he söisivät suojani joka varjeli minua rajuilmalta, siten jättäen minut alttiiksi vilukuoleman kaikille kauhuille. Viimein jo tunki valo sisään 'karhutaloni' yläpuolelta ja minä olin siinä ainoastaan karvojen peittämänä, joiden välitse ketut pistivät kapeat kuononsa iskeäksensä kiinni hylkeennahkaiseen nuttuuni. Päätin viimein ampua piirittäjiäni peloittaakseni heitä ja koetin juuri asettaa pyssyni sopivaan asentoon, kun äkkiä kuulin noin puolen tusinaa pyssyn paukausta. Pari kuulaa tunkeui minunkin suojaani kuitenkin onneksi minuun sattumatta. Huusin heille heti paikalla niin kovin, kuin suinkin voin, ja heti lakkasivat pelastajani ampumasta. He olivat ampuneet kettuja, aavistamatta minun piilevän siellä niiden keskellä. Minä sitte hiivin esille. Lumituisku oli lakannut ja edessäni seisoi kuusi laivakumppania, jotka olivat tulleet minua etsimään. Onneksi siis pelastuin sekä viluun kuolemisen että kettujen ruoaksi joutumisen vaarasta. Hirveä matka se oli, Jaakko, ja minä kiitin Jumalaa, että niin vähällä pääsin kotiin jälleen, sillä niistä laivoista, jotka yhtaikaa meidän kanssamme läksivät valaskalanpyyntiin, hukkui kahdeksantoista."
"Minä kiitän teitä kertomuksestanne, kapteeni Turnbull", sanoi Jaakko, "mutta haluni tulla valaskalan pyytäjäksi on minusta kadonnut."
"Sinä et ole kadottanut mitään", huomautti kapteeni Turnbull. "Niiden, jotka onnellisesti palaavat, on hauskaa kyllä kertoa seikkailuistansa, mutta kun miettii kuinka monta uupuu vilusta, näljästä ja kaikenlaisista vaaroista, täytyy jokaisen, joka on sitä elämää kokenut, koettaa parastansa ja neuvoa kaikkia intoilijoita olemaan antautumatta niiden alaisiksi, ja minua ilahuttaa, että minun on onnistunut käännyttää sinut pois siltä uralta."
Seitsemäs luku.