"Eikö sinulla ole mitään sanottavaa, Jaakko?" kysyi rouva Drummond hetken perästä. "Eikö sinulla ole mitään, jota saisin sanoa sinun puolustukseksesi miehelleni, kuin hänen suuttumuksensa jälleen lauhtuu?"
"Kun olette hyvä ja tahdotte viedä sanan, niin olkaa hyvä, sanokaa herralle miehellenne, että koetan kaikin tavoin voida antaa hänelle anteeksi."
Sitä vastausta piti lempeä rouvakin syvänä loukkauksena, ja kun hän tunsi asian vaan ylikirjanpitäjän ja hänen suosikkinsa väärennetyistä kertomuksista, täytyi hänen uskoa Jaakkoa röyhkeäksi pojaksi. Hän nousi istualtaan ja läksi, surullisesti lausuen: "Hyvästi, Jaakko!"
Jaakko ei voinut puhua, sillä siksi oli hän liian liikutettu; hän voi töintuskin pidättää kyyneleitänsä; niinpä käsitettiin hänen vait'olonsa uppiniskaisuudeksi.
Pikku Saara oli kuitenkin jäänyt, vaikka äitinsä kyllä viittasi häntäkin lähtemään. Jaakko rakasti häntä kuin sisarta; hän ei milloinkaan unohtanut hyvyyttä ja ystävyyttä, jolla Saara kohteli häntä, kuin hän — orpo raukka — ensi kerran tuli herra Drummondin luokse, ja milloin hyvänsä olisi hän ollut valmis kiitollisuutensa osoitteeksi vaikka uhraamaan henkensä Saaran hyväksi.
"Jaakko!" kuului tyttö lempeästi ja rukoilevasti lausuvan, laskiessaan hiljaa kätensä hänen olallensa. Silloin ei Jaakko enää voinut pidättää kyyneliänsä, vaan purskahti katkerasti itkemään. Tyynnyttyään kertoi hän kaikki, mitä oli tapahtunut, ja Saara itki Jaakon kanssa ansaitsemattomasta kohtelusta, jota Jaakko oli saanut kärsiä. Hänen täytyi kuitenkin jättää hänet hyvästi, sillä palvelustyttö tuli pyytämään Saaraa äitinsä luokse. Hän oli juuri ojentaa Jaakolle kätensä, kuin hän huomasi rahat pöydällä.
"Jaakko", sanoi hän "älä unhoita rahojasi."
"Ei, Saara", vastasi Jaakko, joka jo oli ovella, "rahoja en ota. Niiltä, jotka ovat minulle hyvät ja menettelevät kanssani oikeuden mukaan, otan kyllä vastaan ja olisin heille siitä kahta kiitollisempi, mutta noita rahoja en ota ja pyydän sinua jättämään ne isällesi takaisin."
Saara näkyi tajuavan Jaakon tunteet ja huomasi myöskin hänen päätöksensä järkähtämättömäksi. Hän ei vastannut mitään, jätti hänet hyvästi ja riensi huoneesta, jonka jälkeen Jaakko kokosi tavaransa ja läksi, sydän täynnä surullisia tunteita, talosta, jossa oli saanut nauttia paljon hyvyyttä, vaan jossa häntä myöskin nyt oli niin väärin käsitetty.
Jaakko oli syvästi loukattuna lujasti päättänyt olla vastaan ottamatta mitään suosionosoitusta herra Drummondilta, eikä hän mistään hinnasta tahtonut hänelle kuuluvalla laivalla suorittaa oppiaikaansa loppuun. Mutta mihin oli hänen nyt ryhtyminen? Hän oli taasen yhtä yksin ja avutonna maailmassa kuin sinä päivänä, jolloin hänen isänsä ja äitinsä kuolivat. Mutta nyt muisteli hän itsellään olevan kapteeni Turnbullin tosi ystävänä, jolle voi valittaa hätänsä ja jolta voi pyytää hyvää neuvoa. Hänen luoksensa hän siis ohjasi kulkunsa.