"Minä en ota sinua väkisin, vaan pidätän sinut vaan täällä, kunnes näytät minulle oppitodistuksesi. Ja jos huomenna näytät sen, niin on oppiaikasi jo ohitse, ja silloin sinut otetaan väkisin. Ymmärrätkö sen?¹"
"Tuntuu kovalta sillä tavoin kadottaa leipänsä?
"Ei sinun tarvitse kärsiä nälkää Hänen Majesteettinsa laivalla. Me tarvitsemme merimiehiä ja otamme heitä siis, mistä vaan saamme. Ei hätä lakia lue. Eikä olekaan oikeastaan mikään vahinko sinun kaltaisellesi pojalle palvella muutama vuosi kuningasta ja täyttää taskut vieraista laivoista anastetuilla rahoilla."
Luutnantti jätti Jaakon siihen seisomaan ja meni alas kajuuttaan.
"Mitäs joutavasta!" arveli Jaakko. "Kerran tehty ei parane." Sitte kääntyi hän lähellä astuskelevan alaperämiehen puoleen ja vaati häneltä soutorahaansa.
"Teidän kauttanne olen menettänyt venheeni ja vapauteni", sanoi hän, "ja onhan oikein, että edes maksatte minulle soutopalkkani."
"Luvatessani teille rahat olitte vielä lautturi", nauroi kunnoton mies. "Nyt olette merimies sotalaivalla ja olette vaan tehneet tehtävänne, kun olette soutaneet tänne upseerinne."
"Olen itse syypää onnettomuuteeni", ajatteli Jaakko jäätyään yksin. "Minä halusin itsenäisyyttä ja saan vapauteni menettämisellä maksaa haluni."
Nojautuen laivanreunaan mietti hän toivotonta tilaansa, muisteli kapteeni Turnbullia, joka aina oli ollut hänelle niin hyvä ja aina tarkoittanut hänen parastansa ja jota hän ei pitkään aikaan saisi nähdä, niin, kentiesi ei milloinkaan enää tässä elämässä. Hän katui katkerasti hulluuttansa ja purskahti viimein suureen itkuun.
"Ei itku hädästä auta", johtui hänelle viimein mieleen. Oli parempi, jos hän ryhtyi toimeen, ja niin päätti hän kirjoittaa kapteeni Turnbullille ja kertoa hänelle kovan onnensa. Hän kääntyi erään naisen puoleen niistä, jotka toimittivat merimiehille kaikenlaisia tarpeita ja kulkivat heidän asioillansa, osti häneltä kirjoitustarpeet, kirjoitti kirjeensä ja uskoi sen sitte hänelle, hänen juhlallisesti luvattuansa panna sen postiin.