"Purjeita, hoi!" huusi vihdoin vahti eräänä päivänä alas mastonkorista.
"Missä?" kysyi ensimmäinen luutnantti.
"Ihan vasten aurinkoa", ilmoitti vahti ja heti laivamiehet kertomaan uutista toinen toisellensa.
"Varmaankin se on vihollisristeilijä", virkkoi kapteeni ensimmäiselle luutnantille, joka juuri, pitkäsilmä mukana, kiipesi mastoon tarkastamaan osoitettua suuntaa.
"Halpa kuunarihan tuo vaan on", ilmoitti hän hetken kulutta, "mutta se näyttää epäilyttävältä — mustat laidat."
Jupiterin suunta ohjattiin sitte heti epäilyksenalaista laivaa kohti, mutta päivän lasketessa onnistui sen kuitenkin päästä näkyvistä. Yöllä tuli tyyni, jota kesti vielä seuraavana aamunakin, ja silloin huomattiin kuunarin olevan noin parin peninkulman päässä ja nähtiin se ihan selvästi; voitiin lukea kuusitoista kanunaa sen laidassa ja kaikki tunnusmerkit osoittivat sen olevan yhden etsityistä risteilylaivoista.
"Tuo poika ei pääse meiltä pakoon", lausui kapteeni, ja kun tyyntä yhä vielä kesti, käski hän laskea vesille kolme suurinta venhettä ja varustaa ne ampumavaroilla.
Ei kulunut puolta tuntiakaan niin olivat venheet, Jaakko mukana toisessa, päässeet kuunarin ampumamatkalle, ja heti sieltä aljettiinkin ampuminen. Kanuunan kuula osasi Jaakon venheesen, särki monta lautaa ja haavoitti kolmea laivamiestä. Heti täyttyi aseilla ja ampumavaroilla lastattu venhe vedellä ja kaatui. Töin tuskin pelastui väestö kuunarin kuulasateesta; he tarttuivat kaatuneen venheen laitaan, kunnes toinen venhe saapui heille avuksi; mutta nuo kolme haavoitettua laivamiestä eivät verenvuodatuksen heikontamina voineet niin kauan kestää, vaan vaipuivat tyyneen siniseen syvyyteen. Toiset pelastettiin ja venheet palasivat vihollislaivan ampuessa takaisin frekatille, kun tuulikin jo oli alkanut puhaltaa. Kaikki purjeet levitettiin, vaikka tuuli vähitellen yltyi myrskyksi, mutta samaten tehtiin kuunarillakin ja kolme peninkulmaa suoraan frekatin edellä lensi se nuolennopeasti englantilaista sotalaivaa pakoon. Takaa-ajoa kesti koko päivän. Etukannella tuskin kukaan enää voi pysyä pystyssä ja keskikannelle vieri aalto toisensa perästä. Mutta frekatti lähestyi kuunaria yhä enemmän ja selvästi voi sen kallistuessa syrjälle nähdä, mitenkä sen väestö oli kannella kiinni sidottuna, ett’ei laineet veisi heitä mukanaan ja mitenkä suuret purjeet vuodattivat sisästään joka kerran kuin laiva nousi pystyyn vettä, jota ne olivat laivan kallistuessa merestä ammentaneet.
Vihdoin pääsi frekatti kuunarin ampumamatkalle ja lähetti sille muutamia jyriseviä rautaisia tervehdyksiä. Se riitti.
Vihollisen laivan kapteeni heilutti hattuansa antautumisen merkiksi ja ampuminen lakkasi. Kuunarin anastaminen ei kuitenkaan semmoisella myrskyllä ollut mikään helppo asia. Venhe voi tuskin kestää niin korkeilla laineilla. Kapteeni sentähden määräsi vapaaehtoisia lähtemään, ja urhollisten joukossa, jotka ilmoittivat olevansa valmiit uhkarohkeaan työhön, oli Jaakko ensimmäisiä. Ja katsokaa, venhe saapui onnellisesti kuunarin luokse ja suoritti toivon mukaan tehtävänsä. Pian myrskykin asettui, jotta vangit, toista sataa henkeä, voitiin viedä Jupiter-laivalle, joka nyt saaliineen palasi Halifaxiin, onnellisesti saapuen sinne viiden viikon purjehduksen jälkeen lähdöstänsä. Siellä oli jo kauan ollut kirjeitä Englannista heitä odottamassa. Niiden joukossa oli myöskin kirje amiraalivirastosta kapteenille, jossa oli käsky laskea Rehti-Jaakko vapaaksi kuninkaallisesta sotapalveluksesta. Kapteeni Turnbullilta oli myöskin kirje Jaakolle. Lyhyt se vain oli, kun kapteeni toivoi pian jälleen näkevänsä rakkaan Jaakkonsa. Hankittua vapautuskäskyä siinä vaan sivumennen mainittiin. Sisässä oli rahannostokirja erääsen Halifaxin pankkiin, josta Jaakko voisi nostaa kotimatkaa varten tarpeellisen rahasumman. Jupiterin kapteeni ja molemmat luutnantit lausuivat Jaakolle kiitoksensa innosta, jolla hän aina oli tehnyt velvollisuutensa, ja toivottivat hänelle onnea vastaiselle urallensa. Jaakko ei eronnut frekatista painamatta syvälle mieleensä uudet siellä saavutetut kokemuksensa. Hän oli pitänyt laivamieheksi väkisin ottamisen ja vapautensa menettämisen suurena onnettomuutena, mutta oli nyt kokenut, että ihminen voi tehdä vastoinkäymisenkin sietäväksi, jos mukautuu kohtaloonsa, ja että pakolliset velvollisuudetkin voivat tulla tyytyväisyyden syiksi, jos ne vaan huolellisesti täytetään.