Joan ja eräs chileläinen sotilas, joka oli otettu vangiksi äskeisessä taistelussa, vietiin nyt pääleirille, joka sijaitsi Condorkankin läheisyydessä. Suurtoquin päätti uhrata heidät Guekubulle, pahalle hengelle. Jonkun matkan päähän leiristä muodostivat soturit piirin, jonka keskelle asetettiin Toquinin sotakirves merkiksi hänen ylipäällikkyydestään. Sitten tuotiin vangit esiin, ja heille selitettiin, mitä tulisi tapahtumaan. Joan, joka oli viimeiseksi otettu vanki, uhrattaisiin myös viimeiseksi, ja hän sai olla läsnä toverinsa mestauksessa nähdäkseen, mikä kohtalo häntä odotti.
Chileläinen vanki, eräs kokenut sotilas, joka tunsi araukanien tavat ja tiesi, mitä tulisi tapahtumaan, oli päättänyt kuolla rohkeasti. Hänet asetettiin sotakirveen viereen kasvot käännettyinä Chilen rajaa, hänen kotiseutuansa, kohti, sitten ojennettiin hänelle nippu sauvoja ja teräkärkinen paalu, jolla hänen täytyi kaivaa kuoppa maahan. Tähän kuoppaan täytyi hänen asettaa sauvat niin, että ne nojasivat toisiinsa. Jokaiselle sauvalle piti hänen sitäpaitsi antaa jonkun araukani-sotilaan nimi, jonka hän oli vuoden kuluessa tappanut. Jokaiseen nimeen, jonka sotilas lausui, vastasivat araukanit kauhein pilkkasanoin — Kun kaikki sauvat olivat vihdoin asetetut kuoppaan, lähestyi Antinahuel vankia.
"Muukalainen on urhea sotilas", sanoi hän. "Peittäköön hän tämän haudan mullalla, niin että rohkeus, jota hän on osoittanut elämänsä aikana, ja kunnia, jonka hän on ansainnut, hautautuu tähän paikkaan."
"Hyvä", vastasi sotilas heikosti väristen ryhtyen täyttämään päällikön käskyä, "pian saatte nähdä, että on olemassa useampiakin chileläisiä kuin minä."
Toquin hymyili uhkaavasti, antoi vangille merkin asettua kirveen viereen, kohotti piilunsa ja murskasi sillä hänen päänsä.
Tämän barbaarisen murhenäytelmän viimeinen osa aiheutti villiä iloa, intiaanien keskuudessa. Ulvoen kuin mielipuolet parveilivat he uhrinsa ympärillä ja näyttivät kokonaan unohtavan toisen vankinsa. Mutta Joan piti silmänsä ja korvansa auki, vaikka hän näyttikin aivan rauhalliselta. Kun ilo oli korkeimmillaan, hyppäsi hän lähinnä seisovan hevosen selkään ja pakeni täyttä vauhtia aavikolle.
Muutamia minuutteja vallitsi suuri sekasorto araukanien keskuudessa, ja Joan käytti tätä tilaisuutta hyväkseen voittaakseen etumatkaa. Huomattuaan hänen pakonsa hyppäsivät intiaanit kirkuen hevostensa selkään ja ratsastivat pakolaisen jälkeen. Kauhukseen huomasi Joan, että hän oli valinnut kurjan hevosen, joka ei pystynyt kilpailemaan takaa-ajajien jalojen eläinten kanssa. Hän tiesi olevansa hukassa, jos hän jatkaisi pakoansa aavikolla. Onneksi täytyi hänen ratsastaa korkean sorakummun ohitse, jonka jyrkkää seinämää myöten oli mahdotonta päästä hevosilla, ja siinä hän näki ainoan mahdollisuuden pelastukseen. Antaen hevosensa juosta niin lähellä jyrkännettä kuin mahdollista, kohottautui hän äkkiä satulassa, tarttui erääseen puunoksaan, joka riippui hänen yläpuolellaan, ja ponnahti sen päälle. Villikissan ketteryydellä ja nopeudella kiipesi hän oksaa myöten jättäen väsyneen hevosensa yksin jatkamaan matkaansa.
Häntä seuraavat soturit päästivät kummastuksen huutoja. Heidän hevosensa, jotka nelistivät täyttä vauhtia, eivät pysähtyneet helposti, ja tätä tilaisuutta käytti peloton intiaani hyväkseen voittaakseen mahdollisimman suuren etumatkan. Hän hyppäsi puusta tiheiden pensaiden sekaan ja katosi hetkeksi. Takaa-ajajat eivät heittäneet kuitenkaan vielä toivoaan saada pakolainen kiinni. Kymmenen päättävimmistä sotureista jätti hevosensa jyrkänteen juurelle ajaakseen Joania takaa. He järjestyivät viuhkantapaiseen kuvioon, joka kietoutui joka hetki yhä tiukemmin pakolaisen ympärille. Viimein huomasi Joan, että hänet epäilemättä vangittaisiin kuten kärpänen hämähäkin verkkoon. Hän ei aikonut enää jatkaa pakoaan, vaan vetäen esiin tikarinsa kumartui erästä puuta vasten päättäen tappaa niin monta vihollisistaan kuin saattoi ja sitten äärimmäisen hädän hetkellä surmata itsensä.
Araukanit lähestyivät häntä läähättäen ponnistuksistaan heiluttaen keihäitään ja sotakirveitään ja päästäen riemuhuutoja nähdessään hänet. Samassa hyökkäsivät kaikki Joania kohti, joka suuntasi palavat silmänsä heihin.
Tässä äärimmäisen jännittävässä silmänräpäyksessä — soturit olivat ainoastaan sylen päässä hänestä — kuuli Joan äänen hiljaa, mutta kuitenkin selvästi kuiskaavan: "Kumarru hiukan!"