Musta Hirvi käsitti hänelle jätetyn paikan tärkeyden ja asetti sentähden vahteja joka suunnalle ollakseen turvassa yllätyksiltä. Hänen varovaisuutensa olikin tarpeen, sillä jo ennen yön tuloa saapuivat vahdit hänen luokseen ja kertoivat, että pitkä jono vihollisten ratsumiehiä lähestyi kahlauspaikkaa. Musta Hirvi avasi vihollisjoukkoa vastaan säännöllisen tulen, johon heti vastattiin kartesseilla. Peloittavat laukaukset levittivät kauhua ja kuolemaa intiaanien keskuudessa, ja hetken kuluttua täytyi heidän peräytyä.
Huolimatta raivokkaasta vastarinnasta oli kenraali Fuentes — sillä se oli hyökkääjä — askel askeleelta vallannut joen ylimenopaikan ja tunkeutui nyt, niin pian kun vihollisjoukot lähtivät pakoon, araukanien alueelle. Don Tadeo de Leonin suunnitelma oli tähänasti onnistunut. —
Kun Joan, tuo sukkela sanansaattaja, näki, että kenraalin hyökkäys onnistui, päätti hän lähteä heti paluumatkalle, sillä don Tadeo odotti kai hänen tiedonantajaan. Oli tullut pilkkopimeä yö, kuu oli piiloutunut pilvien taa. Sentähden oli sangen vaikea kulkea pimeydessä. Ryömien kuin käärme liikkui hän tuntimääriä. Yö alkoi jo olla lopussa, kun Joan äkkiä säpsähti. Vallitsevassa pimeydessä oli hän joutunut araukanien leirille.
Mutta Joan ei ollut mies, joka helposti kadottaa rohkeutensa. Hän alkoi heti ryömiä päinvastaiseen suuntaan ja pääsi siten pitkän matkan takaisin. Syvä hiljaisuus vallitsi yhä kentällä, kukaan ei liikahtanutkaan. Joan hengitti helpommin — vielä minuutti ja hän olisi pelastettu.
Onnettomuudeksi sattui Musta Hirvi juuri tällä hetkellä tulemaan hänen luoksensa. Lieneekö se ollut tarkoituksella vaiko sula sattuma. Kaikessa tapauksessa johdatti päällikkö hevosensa harhateille joutuneen intiaanin viereen, joka äänettömänä painautui maata vasten.
"Veljeni on väsynyt… hän on liian kauan aikaa ryöminyt ruohostossa!" sanoi hän uhkaavasti. "Miksei hän nouse ylös?"
"Teen sen aivan heti!" vastasi Joan, joka ei tiennyt, kuinka hän menettelisi toisen suhteen. Mutta nyt ei saanut viivytellä. Kuin pantteri hyppäsi hän Mustan Hirven taakse satulaan ja tarttui toisella kädellä hänen vyötäisiinsä, ennenkuin tämä ennätti selvitä hämmästyksestään. Päällikkö päästi vihaisen kirkahduksen.
"Ei ääntäkään, tai…!" uhkasi Joan, jonka kädessä välkkyi veitsi.
Se oli liian myöhäistä. Päällikön huuto oli jo kuultu, ja joukko sotureita riensi hänen avukseen.
"Käärme! Melustasi ei ollut sinulle mitään hyötyä! Kuole siis!" huudahti Joan ja syöksi myrkytetyn tikarin Mustan Hirven olkapäähän. Kuin salaman iskemänä putosi tämä satulasta maahan. Joan painoi polvensa hevosen kupeisiin ja ratsasti täyttä vauhtia intiaaneja kohti, jotka sulkivat häneltä tien. Mutta yritys epäonnistui. Eräs sotureista kohotti pyssynsä, ja murskatuin kalloin kaatui hevonen maahan vetäen ratsastajan muassaan. Noin kaksikymmentä intiaania heittäytyi samassa kaatuneen vihollisen päälle, ja ennenkuin hän ennätti ajatellakaan puolustautumista, olivat he jo sitoneet hänet. Kuitenkin onnistui Joanin piiloittaa tikarinsa, ja tämä antoi hänelle uutta toivoa.