"On!" vastasi ulmen ja käytti tilaisuutta hyväkseen luoden vankeihin merkitsevän silmäyksen. "Aurinko laskee, peltopyy laulaa iltalaulunsa — Trangoil Lanecin täytyy lähteä. Jos Antinahuel tahtoo seurata minua, niin tyhjennämme kiireesti säkit soturien kanssa. Olen anastanut ne eräältä valkoiselta koiralta, enkä tahtoisi laahata niitä enää mukanani."
"Hyvä", sanoi Antinahuel tyytyväisenä. "Me otamme vastaan veljeni tarjouksen."
Päälliköt astelivat hevosien luo, ja hetken kuluttua joivat kaikki intiaanit paloviinaa, jota viekas Trangoil Lanec oli ottanut mukaansa. Lukija tietää kai, että intiaanit ovat kovin viinanahneita, ja se himo, millä he ottivat vastaan tarjotun "tuliveden", osoitti, selvästi, kuinka kauan he olivat odottaneet tällaista tilaisuutta. He nauttivat sitä aivan kohtuuttomasti, ja pian olivat muutamat heistä juovuksissa.
Puelkapäällikkö tarkasteli tilannetta argussilmillä. Hän otti kohtuullisesti osaa harvinaiseen juominkiin ja vältti varovaisesti kiihoittamasta araukaneja juomaan. Hän ei näet saanut antaa pienintäkään aihetta epäluuloon.
Näin kului tunti. Vangit olivat alkaneet keskustella hiljaa ja salaisesti. Jossakin määrin levottomina odottivat he, mitä tulisi tapahtumaan. Uudestaan herännyt toivo toi heikon hymyn nuoren tytön ruusuisille huulille, ja don Tadeo loi häneen eloisia katseita. Molemmatkin käsittivät ystävänsä suunnitelman, mutta olivat aivan eri mieltä sen onnistumisesta. Ollen määrätyn matkan päässä juojien piiristä ja kykenemättä liikahtamaankaan saattoivat he vain panna merkille, että melu ja rähinä, jonka heidän juopuneet vartijansa saivat aikaan, lisääntymistään lisääntyi.
Intiaanit jatkoivat yhä juomistaan. Nopeasti he tyhjensivät nahkaleilit ja vihdoin olivat useimmat heistä vaipuneet raskaaseen uneen. Niillä, jotka olivat vielä valveilla ja näkivät, kuinka heidän tovereillensa kävi, ei ollut voimaa eikä kykyä keskeyttää nautintorikasta juomistaan. Antinahuel ja Trangoil Lanec olivat viimeiset, jotka joivat. Puelkapäällikkö seurasi vain näennäisesti toisen esimerkkiä ja koetti matkia hänen raskaita liikkeitään, mikä onnistuikin hänelle. Ja nyt — nyt sulkeutuivat myöskin Toquinin silmät, sarvipikari putosi hänen kädestään ja mutisten muutamia käsittämättömiä sanoja vaipui hän maahan. Hän nukkui.
Trangoil Lanec odotti hetkisen ja silmäili tarkkaavaisesti leiriä. Vasta sitten, kun hän oli varma siitä, että kaikki araukanit olivat todellakin menneet ansaan, nousi hän varovaisesti, lähestyi vankeja, joille hän antoi hilpeän merkin, ja kiiruhti pois kevyesti kuin vuohi. Pian senjälkeen kuului varpushaukan kirkuna lähistöltä.
* * * * *
Valentin ja Ludvig eivät osanneet hallita innostustaan. He olivat jättäneet hevosensa metsään ja hiipineet Curumilla muassaan varovaisesti, kunnes he olivat vain kolmenkymmenen askeleen päässä leiristä. Salaisesti iloiten olivat he seuranneet tapahtumien kulkua valmiina milloin tahansa rientämään Trangoil Lanecin avuksi, jos hänen petoksensa tulisi ilmi. Kun tämä siis päästi sovitun merkkihuudon, olivat he heti hänen rinnallaan.
"No niin?" kysyi Ludvig.