Näistä harvoista sanoista ilmeni isän suuri tuska, joka tietää lapsensa olevan kotkan kynsissä, eikä voi kuitenkaan pelastaa häntä. Kaikki läsnäolijat olivat syvästi liikutettuja tästä rakkauden ja velvollisuuden välisestä taistelusta. Valentin katkaisi ensimmäisenä hiljaisuuden ja kääntyi taas don Tadeon puoleen sanoen:
"Teidän tilanne on epätoivoinen, valitettavasti täytyy minun se myöntää. Mutta tiedän, että te pysytte rohkeana, ettekä vaivu epätoivoon. Tehkää siis velvollisuutenne ja uskokaa vain ystäviinne. Sallikaa minun ottaa teiltä jäähyväiset lyhyeksi ajaksi."
"Aiotteko jättää meidät?" kysyi don Tadeo.
"Sen täytyy tapahtua. Näen, miten teidän sydämenne on pakahtumaisillaan surusta, huolimatta suurista ponnistuksistanne rauhoittaa sitä. Sentähden olen päättänyt joko tuoda teidän rakastettavan tyttärenne luoksenne tai tuhoutua yrityksessäni."
"Mitä aiotte tehdä, don Valentin?" huudahti Don Tadeo. "En voi sallia sellaista uhrausta."
"Pyh, antakaa minun toimia, señor! Olen yksinäinen kuin murmelieläin, ja jos kerran saan jonkun ajatuksen päähäni, niin ei sitä ole helppo ajaa pois sieltä. Te, päällikkö, seuraatte luonnollisesti minua, sillä teidän kokemuksenne tulevat olemaan minulle suureksi avuksi tällaisissa asioissa. Saammepahan nähdä, saako meidän työmme yhdistettynä Curumillan kykyyn ja kuntoon mitään aikaan. Antakaa minun vain syleillä Ludvig-raukkaani, ja sitten matkalle." Hän kumartui ystävänsä yli, painoi suudelman hänen otsalleen ja kuiskasi hiljaa: "Nuku, veljeni, minä valvon kyllä."
Haavoittuneen huulet liikkuivat: "Valentin, pelasta hänet", mutisi hän.
"Niin, pelastakaa donna Rosario, rakas ystäväni, ja me olemme teille iäisessä kiitollisuudenvelassa", sanoi myöskin don Peralta ojentaen ranskalaiselle kätensä jäähyväisiksi. Valentin ja päällikkö jättivät nyt nopein askelin kartanon Cesar mukanaan.
X. CURUMILLA SOTAJALALLA.
Seuratkaamme nyt puelka-päällikköä hänen vaarallisella retkellään.