Curumilla oli yhtä kuuluisa viisaudestaan ja varovaisuudestaan kuin rohkeudestaan sodassa. Nytkin otti hän huomioon kaikki mahdolliset varovaisuustoimenpiteet voidakseen varmasti ja samalla huomaamattomasti seurata ryövärejä. Ennenkuin hän kulki joen yli, josta äsken puhuimme, jätti hän rannalle hevosensa, josta hänelle ei ollut enää mitään hyötyä. Sitäpaitsi olisi sen kavioiden kopse voinut ilmaista hänet.
Vaikka intiaanit ovatkin kuuluisia erinomaisesta ratsastustaidostaan, niin ovat he myöskin kestäviä kulkijoita. Curumillakin vaelsi sangen pitkän matkan lyhyessä ajassa. Kuitenkin oli hänellä aina tilaisuus tarkastella ryövärien jälkiä nähdäkseen niistä, mihin suuntaan hänen täytyi milloinkin kulkea. Tätä menettelytapaa ei hän kuitenkaan käyttänyt kauan, sillä se ei sopinut hänen suunnitelmiinsa. Hän päätti katkaista ryövärien tien ja odottaa heitä paikalla, jonka ohitse he tulisivat varmasti kulkemaan. Siellä voisi hän helposti laskea heidät ja kenties myöskin pelastaa nuoren tytön.
Kun päällikkö oli tehnyt päätöksensä, alkoi hän toteuttaa sitä. Vaikka oli jo ilta, kulki hän tunnin toisensa jälkeen lepäämättä kuunnellen kärsivällisesti erämaan erilaisia ääniä. Näistä äänistä on kokeneelle metsänkävijälle paljon hyötyä.
Pian oli Curumilla päässyt hyvän matkan ryöväreistä edelle, ja eräällä tutulla paikalla, joka oli erikoisesti sopiva hänen suunnitelmilleen, asettui hän väijyksiin. Siellä makasi hän pitkin pituuttaan vatsallaan kivilohkareen takana suojelevien pensaiden keskellä.
Yli puoli tuntia lepäsi hän samassa asennossa liikahtamatta vähääkään. Se, joka olisi tällä hetkellä huomannut hänet, olisi kenties luullut häntä ruumiiksi. Vihdoinkin kuuli intiaanin tarkka korva kaukaista hevosten kavioiden kopsetta. Ääni lähestyi lähestymistään, ja kohta huomasi kivilohkareen takana makaava päällikkö noin kaksikymmentä hitaasti lähenevää ratsastajaa.
Ryövärit, nähtävästi luottaen suureen lukumääräänsä ja aavistamatta mitään vaaraa, ratsastivat aivan huolettomasti Curumillan piilopaikan ohitse huomaamatta häntä. Tämä oli noussut istualleen, kohottanut päänsä ja katseli nyt heitä uteliaana.
Noin kahdenkymmenen askeleen päässä joukosta ratsasti yksinäinen soturi huolettomasti nauttien hevosensa hitaista askelista. Välistä vaipui hänen päänsä rinnalle, ja hänen kätensä tapasivat tuskin ohjaksia. Varmaankin torkkui tämä mies hevosensa selässä. Kuin salama iski äkkiä ajatus Curumillan päähän. Hän nousi ylös, jännitti kaikki voimansa raudankoviin jalkalihaksiinsa ja hyppäsi tiikerin voimalla ratsastajan taa satulaan. Ennenkuin tämä, kummastuneena nopeasta hyökkäyksestä, ehti päästää ääntäkään, puristi Curumilla hänen kurkkuaan niin kovasti, ettei hän voinut hengittää ja oli vähällä tukehtua.
Pian oli vanki heitetty maahan ja sidottu, sitten kiinnitti päällikkö hänen hevosensa erääseen pensaaseen ja palasi vankinsa luo. Muut intiaanit jatkoivat aivan rauhallisina matkaansa. He eivät olleet huomanneet mitään.
Kylmäverisyydellä, joka on ominaista intiaaneille, ei vangittu, niin pian kun hän huomasi itsensä voitetuksi, välittänyt turhista vastustuksista, vaan tyytyi kohtaloonsa. Katsellen voittajaansa halveksivasti hymyillen odotti hän, että tämä puhuttelisi häntä.
"Ooh!" pääsi Curumillalta, kun hän oli lähemmin tarkastellut uhriaan.
"Joan!"