Molemmat lähtivät varovasti majasta. Sinne tänne hajaantuneet intiaanit eivät huomanneet heitä. Vain harvoin näkivät he keihäisiinsä nojautuvia yksinäisiä vahteja pitkien välimatkojen päässä toisistaan. Kymmenen minuuttia vaelsivat pakolaiset äänettöminä. He olivat jo jättäneet kylän taaksensa, eikä mitään erikoista ollut vielä tapahtunut. Vihdoin pysähtyi Curumilla ja osoitti muutamia kaktuspensaita, joiden takana seisoi kaksi satuloitua hevosta.
"Onko sisareni kylliksi vahva tekemään vaivalloisen ratsastusmatkan?" kysyi hän.
"Minulla on aina voimia paeta vainoojiani", vastasi donna Rosario päättäväisesti.
"Hyvä. Sisareni on rohkea. Pilliau on auttava häntä. Eteenpäin siis!"
Päällikkö hyppäsi hevosen selkään, ja myöskin nuori tyttö istuutui kovalle epämukavalle satulalle. Molemmat kannustivat hevosiaan, ja nämä ikäänkuin lensivät eteenpäin. Kuitenkaan eivät niiden kaviot saattaneet aikaan pienintäkään ääntä. — Curumilla oli nimittäin käärinyt niiden jalat lampaannahkoihin. Donna Rosario huokasi syvään; hän tunsi olevansa turvattu ja vapaa ystävänsä suojassa.
He eivät ratsastaneet heti tielle, joka johti Valdiviaan, sillä he tiesivät, että siltä suunnalta heitä enimmin etsittäisiin. Sitävastoin ratsastivat he erästä mutkittelevaa polkua pitkin, joka vihdoin katosi metsään. Jos he ehtisivät sinne, olisivat he pelastetut. Yhä kauemmaksi ratsastivat pakolaiset istuen kumartuneina hevostensa selässä. Yö oli sametin pehmeä, mikä on ominaista kuumille seuduille. Välkkyvä puro juoksi hiljaisesti solisten tien vieressä, tuuli suhisi oksissa, kuului tuhansien näkymättömien hyönteisten surinaa… muuten vallitsi erämaassa lyijynraskas hiljaisuus. Donna Rosario ja Curumilla ratsastivat keskeytymättä eteenpäin. Molempien katseet olivat suunnatut metsää kohti, jonka ensimmäiset puunrungot näkyivät jo selvästi.
Äkkiä kuului kaukaista hevosen hirnumista heidän takanaan.
Puelka-päällikkö seisautti heti hevosensa ja kuunteli.
"Me olemme hukassa", kuiskasi hän hetken kuluttua. "Viholliset ovat jäljillämme."
"Mitä nyt teemme?" kysyi tyttö vavisten.
Curumilla ei vastannut, hän mietti hetkisen. Sitten hyppäsi hän äkkiä hevosensa selästä, nosti donna Rosarion käsivarsilleen ja kantoi hänet kiireesti erään puun juurelle, jonka ympärillä kasvoi tiheästi kaktuspensaita.