"Valkoinen neito ei saa jättää jälkiä takaa-ajajilleen", selitti hän. "Sisareni luottakoon Curumillaan, hän koettaa tehdä parhaansa pelastaakseen hänet. Tämä puunrunko on ontto, sisareni piiloutukoon sen sisään ja olkoon siellä hiljaa ja liikkumatta, kunnes minä palaan."
"Jätättekö minut yksin?" kysyi Rosario pelästyneenä.
"Kyllä, se on tarpeellista. Minä koetan johdattaa viholliset väärille jäljille. Se on ainoa keino, jonka avulla voimme pelastua. Jos sisareni ei tottele minua, jään minä hänen luokseen, mutta silloin en ole syypää hänen onnettomuuteensa."
Tyttö taisteli itsensä kanssa. Välttämättömyys luottaa itseensä sai hänet vapisemaan pelosta. Mutta hän ymmärsi, että hänen täytyi nyt olla päättäväinen, jotteivät ne suuret ponnistukset, jotka tämä mies oli tehnyt hänen hyväkseen, menisi myttyyn. Intiaanin vaikea tehtävä vaati hänenkin tukeaan.
"Jumala siunatkoon teitä, päällikkö, minä teen, kuten pyydätte."
"Hyvä."
Intiaani työnsi varovaisesti kaktuksenoksat ja köynnöskasvit syrjään, ja nyt tuli näkyviin aukko, jonka sisään ihminen mahtui. Donna Rosario ryömi sinne ja lausui kiitollisena jäähyväiset seuralaiselleen. Tämä antoi kaktusoksien ponnahtaa takaisin aukon eteen, heitti pitkän silmäyksen puunrunkoon nähdäkseen oliko kaikki kunnossa ja palasi hevosien luo. Sitten hän hyppäsi toisen hevosen selkään, otti toisen ohjakset käteensä, kannusti hevostansa ja ratsasti mutkitellen ja kiemurrellen noin kaksikymmentä minuuttia vauhtiaan vähentämättä.
Kun hän vihdoin luuli olevansa kylliksi kaukana paikalta, mihin donna Rosario oli piiloutunut, astui hän alas satulasta, vapautti hevosten jalat lampaannahkoista ja ratsasti edelleen.
Hetken kuluttua kuuli hän nelistävien hevosten kavioitten kopsetta takanaan. Alussa tuntuivat ne sangen kaukaisilta, mutta pian kajahtivat ne yhä selvemmin. Curumilla hymyili voitonriemuisena — hänen juonensa oli onnistunut. Hän hoputti hevostaan yhä kovempaan neliin, heitti äkkiä keihäänsä pois ja liukui varovaisesti maahan hevosten juostessa täyttä vauhtia. Pian oli intiaani kätkeytynyt pensastoon. Nyt alkoi hän varovaisesti ryömiä sitä puuta kohti, johon tyttö oli piiloutunut. Hän oli vakuutettu siitä, etteivät takaa-ajajat seuratessaan vääriä jälkiä huomaisi erehdystä, ennenkuin se oli jo liian myöhäistä.
Mutta Curumillan suunnitelmat menivät myttyyn. Takaa-ajoa johti itse Antinahuel, eikä hän viisaana ja kokeneena soturina mennytkään niin vähällä ansaan. Hän ymmärsi, että ainoa etu, joka pakolaisilla oli, oli etumatka, jonka he olivat voittaneet. Hän oli sentähden lähettänyt sotureja joka suunnalle ja käskenyt heitä kiiruhtamaan.