Curumilla huomasi tämän ja hän palasi sangen alakuloisena donna
Rosarion luo.
"No?" kysyi tämä vapisevalla äänellä.
"Curumillan ponnistukset ovat olleet turhat", vastasi päällikkö surullisena. "Pian saavat vainoojamme meidät kiinni."
"Kuinka, onko kaikki toivo mennyttä?"
"On. Antinahuel seuraa meitä suuren joukon kanssa. Heitä on yli viisikymmentä. He ovat ympäröineet meidät joka puolelta."
"Oi Jumalani", ähki nuori tyttö, "mitä olen minä tehnyt, koska rankaiset minua tällä tavalla?"
Curumilla heittäytyi huolettomasti maahan, pani aseensa vierelleen ja osoitti kaikessa stoalaista tyyneyttä, mikä on ominaista intiaanille, joka tietää, ettei hän voi välttää uhkaavaa vaaraa. Lähestyvien hevosten kavioitten kopse kuului jo sangen selvästi. Vielä noin viisitoista minuuttia, ja kaikki olisi lopussa.
"Sisareni valmistautukoon!" sanoi Curumilla kylmästi. "Antinahuel lähestyy."
Nuori tyttö vapisi kuullessaan nämä sanat, mutta ajatellessaan toverinsa onnetonta tilaa täyttyi hänen sydämensä säälistä.
"Minkätähden koetitte pelastaa minut", sanoi hän huoaten.