XV. DEL RIO SEE ROTKOLLA.
Meksikolainen maakunta, jota ei kauneutensa puolesta voi verrata mihinkään seutuun Euroopassa, on laadultaan sangen suuremmoinen ja majesteetillinen. Chilen alue ja etenkin se osa sitä, joka tähän aikaan kuului araukaneille, ei tee pienintäkään poikkeusta siitä; se on vuoririkkaimpia seutuja koko maapallolla. Lukuisista tulivuorista ovat muutamat sangen korkeita, ja ne ovat vitsauksena maalle, sillä joka vuosi joutuu yksi tai useampia lähellä olevista kaupungeista maanjäristyksen uhriksi.
Noin kymmenen peninkulman päässä San Miquelin kylästä kohoaa maa äkkiä ja muodostaa mahtavan graniittimuurin, jonka huipulla kasvaa tiheästi honkia ja katajia. Tähän muuriin on luonto tehnyt noin viisitoista jalkaa leveän käytävän. Tämä käytävä on noin 15000 jalan pituinen ja se muodostaa joukon kiemurtelevia ja hämmentäviä sokkeloita, jotka lukuisin mutkin näyttävät kaikki vihdoin johtavan takaisin päivänvaloon. Molemmilla puolilla tätä paikkaa tarjoavat metsä ja tiheät pensaskasvit valloittamattomia turvapaikkoja sille, joka tahtoo niitä puolustaa. Paikkaa nimitetään "del Rio See" rotkoksi, nimi, joka esiintyy usein Amerikassa ja merkitsee oikeastaan 'kuivunutta kalliojokea.
Kolme päivää Curumillan tulon jälkeen ystäviensä luo, tarjosi tämä paikka mahtavan näyn. Puoleksi piiloutuneina harmaaseen huntuunsa alkoivat yön varjot jo kadota, ja sen vaipasta tunkeutuivat puut ja kallionhuiput esiin. Samalla nousi aurinko taivaanrannalle, ja korkealla ilmassa parveili suurin joukoin huutavia korppikotkia, jotka yksitoikkoisilla kimeillä kirkahduksillansa häiritsivät seudun salaperäistä hiljaisuutta.
Mutta tämä hiljaisuus oli vain raivoisan myrskyn edeltäjä. Näkyvissä olevat rotkot ja kuilut olivat täynnä väkeä. Antinahuel oli jo tullut paikalle saatuaan vakoojiltansa tiedon vihollisen salaisesta lähdöstä. Hän aikoi yllättää heidät. Kuten tottunut sotapäällikkö oli Toquin asettunut sotureineen kuivuneen kallionjoen yläpuolelle, erään rotkon molemmille puolille. Apo-Ulmen, Musta Hirvi, oli tuhannen sotilaan kanssa asettunut kukkulalle aikomuksessa vierittää kivilohkareita chileläisten päälle, kun nämä lähestyisivät rotkoa.
Chileläiset olivat lähteneet liikkeelle heti auringonnousun jälkeen. He muodostivat noin viidensadan sotilaan suuruisen joukon, jonka keskellä ratsasti kenraali Bustamente aseetonna. Tämän joukkueen edessä kulki toinen joukko, näennäisesti intiaaneja — mutta vain näennäisesti, sillä todellisuudessa olivat hekin valepukuisia chileläisiä sotilaita. Näitä vääriä intiaaneja johti Joan, joka ratsasti joukkueen etunenässä, tarkaten näennäisesti huoletonna korkeaa ruohostoa ympärillään. Kun jälkimmäinen joukkue pysähtyi vähän matkan päähän kuivuneesta joenuomasta, ratsasti edellinen yhä eteenpäin ja katosi vihdoin rotkon ensimmäisiin sokkeloihin. Tätä olivat varmaankin muut odottaneet, sillä tuskin olivat viimeiset sotilaat kadonneet näkyvistä, kun myöskin he lähtivät hitaasti ja varovaisesti liikkeelle. Neljä ratsastajaa Tadeo de Leon, don Gregorio Peralta, Curumilla ja kreivi Ludvig jäivät kuitenkin hiukan jälelle muista.
"Te ette siis tahdo ottaa muita mukaanne?" kysyi Peralta intiaanilta.
"En, meitä on kylliksi", vastasi Curumilla viitaten seuralaisiinsa. "On tarpeellista, että veljeni jää soturiensa luo, sillä nämä tarvitsevat varmaa kättä johtamaan heitä. Vaaran hetkellä rohkaisee hän heitä urhoollisuudellaan."
"Siitä voitte olla varma. No, entä merkkinne?"
"Valkoinen veljeni älköön hyökätkö rotkolle, ennenkuin hän näkee tulen
Corcovadon huipulla!"