"Hyvä! Se on siis sovittu. Voikaa hyvin ja onnistukaa!"
"Onnistukaa tekin", toistivat Ludvig ja Tadeo.
Sitten nelisti don Peralta sotilaittensa luo. Don Tadeo ja Ludvig seurasivat Curumillaa vuorelle. Puolen tunnin kuluttua saapuivat he eräänlaiselle penkereelle, joka oli vain muutaman sylen laajuinen. Siellä pysähytti Curumilla ratsunsa.
"Alas satulasta!" komensi hän. "Eläimistä ei ole meille enää mitään hyötyä, meidän täytyy viedä ne johonkin turvapaikkaan, josta voimme ottaa ne taas haltuumme… jos tulemme takaisin", jatkoi hän.
"Halloo, päällikkö, onko teillä niin huonot toiveet yrityksestämme?" kysyi Ludvig.
Ulmen ei vastannut heti.
"Curumilla pelkää aina pahinta", sanoi hän hetken kuluttua. "Kaikki voi käydä aivan päinvastoin, kuin mitä olettaa. Veljelläni oli oikeus kysyä sitä, sillä hän on nuori ja kuumaverinen."
"Paljon kiitoksia!" sanoi ranskalainen nauraen. "On mahdotonta sanoa kohteliaammalla tavalla ystävälleen, että hän on mieletön!"
Nuo kolme miestä laskeutuivat nyt hevostensa selästä, ottivat niiden suitset käsiinsä ja kiipesivät yhä korkeammalle. Vihdoin saapuivat he suurin ponnistuksin eräälle luolalle, jonne he jättivät hevosensa. Asetettuaan rehua niiden eteen, sulkivat he luolan suun suurilla kivillä jättäen ainoastaan kapean aukon, josta pääsi ilmaa ja valoa luolaan. Sitten heittivät he kiväärit olalleen ja alkoivat taas kiivetä jyrkkää kallionrinnettä myöten. Don Tadeo ja kreivi Ludvig läähättivät jo ponnistuksista ja väsymyksestä, mutta heidän kummastuksekseen kiipesi Curumilla yhtä nopeasti ja kevyesti kuin ennenkin. Siten kului puolituntinen.
"Tänne jäämme", sanoi päällikkö vihdoin ja pysähtyi.