Miehet olivat saapuneet jyrkälle kukkulalle, jonka huipulta he näkivät rikkaan ja loistavan maiseman. Ihmisiä ei kyllä vielä näkynyt; vain erämaan hiljainen majesteetillinen yksinäisyys vallitsi alhaalla. Hiukan vasemmalla näkyi kaksi tomupilveä, molemmat ratsujoukot, ja sangen kaukana taivaanrannalla meri, joka mustana linjana yhtyi taivaaseen.
"Miksi sanotaan tätä paikkaa?" kysyi Ludvig uteliaana.
"Tämä on vuorenkukkula, jota valkoihoiset nimittävät Corcovadoksi!" vastasi päällikkö. "Tänne sytytämme kohta merkkitulen."
Nopeasti koottiin nyt kuivia risuja ja niistä rakennettiin mahtava nuotio kallion näkyväisimmälle paikalle.
"No niin", sanoi Curumilla sitten, "veljeni pysykööt nyt täällä ja levätkööt hetkisen. Tulen pian takaisin."
Näin sanoen liukui hän alas jyrkännettä myöten ja katosi silmänräpäyksessä puiden ja pensaiden väliin.
Sillaikaa oli Joanin osasto vähitellen lähestynyt paikkaa. Antinahuel, joka oli jo kauan aikaa tarkkaavaisesti tähystellyt heitä, ei viekkaudestaan huolimatta aavistanut ansaa. Joanin läsnäolo antoi hänelle uutta toivoa ja hän oli vakuutettu siitä, etteivät chileläiset tietäneet mitään ansasta, johon he syöksyisivät. Hän tahtoi myös saada valaistusta Joanin äkilliseen ilmestymiseen. Intiaani oli siis tuskin ratsastanut ahtaaseen paikkaan, kun Antinahuel astui esiin piilopaikastaan ja lähestyi häntä.
Joan vapisi tahdottomasti nähdessään pelätyn päällikön, mutta hänen ilmeensä oli rauhallinen.
"Poikani tulee sangen myöhään", sanoi Antinahuel väijyvin katsein.
"Antinahuel antakoon minulle anteeksi! Sain vasta aamulla tiedon, ja minun kyläni sijaitsee kaukana täältä."