Näin loppui taistelu. Kaatuneiden lukumäärä oli molemmin puolin sangen suuri. Niiden joukossa oli monta huomattavaa johtajaa. Myöskin Joan puuttui.
Don Gregorio Peralta oli epätoivoissaan Bustamenten paon johdosta. Siitä voisi olla tuhoisia seurauksia maalle. Hän päätti heti ryhtyä tarpeellisiin toimenpiteisiin, joihin hän oli don Tadeolta saanut rajattoman vallan. Santiagon matka meni nyt myttyyn, sillä se oli kenraalin paon jälkeen hyödytön, jota vastoin Valdiviaan palaaminen oli taas sangen tarpeellista, ettei kaupunki ja koko maakunta häiriytyisi huonoista tiedoista, jotka leviäisivät nyt kaikkialle.
Ikävimmin koski tämä päätös don Ramireziin. Hän olisi tahtonut vetäytyä maakartanoonsa Santiagoon kummastuttaakseen siellä ystäviänsä ja tuttaviansa kertomuksilla sankariudestaan. Tämä halu ei tullut kuitenkaan täytetyksi.
XVI. LINNOITUS JA ANSA.
Ennenkuin taistelu oli alkanut, olivat Curumilla ja hänen seuralaisensa astuneet alas Corcovadon kukkulalta. Joskin kiipeäminen oli vaikeata, niin oli alastulo vielä pahempaa. Kivenlohkareet, jotka törröttivät heidän edessään ja tiheät pensaikot, jotka sulkivat heiltä tien, vaikeuttivat heidän kulkuaan joka askeleella. Usein luulivat he astuvansa maahan, mutta huomasivatkin myöhemmin kauhistuksekseen, että se, mitä he olivat pitäneet maana, olikin tiheästi toisiinsa kietoutuneita kasveja. Tämä piinallinen ja vaikea kulku kysyi paljon aikaa, mutta vihdoin saapuivat he luolalle, jonne he olivat piiloittaneet hevosensa.
Nyt lepäsivät he hiukan, sitten satuloivat he hevosensa ja nousivat niiden selkään. Kauan aikaa oli jo kuulunut kovaa laukausten vaihtoa, joka joka hetki kiihtyi ja johon yhtyi peloittavaa ulvontaa. Yhä yltyi taistelun melu. Silloin tällöin sattuivat kuulat ympärillä oleviin puihin. He ratsastivat eteenpäin varomatta monia esteitä, joita oli heidän tiellään ja välittämättä alituisesta vaarasta pudota peloittavaan syvyyteen. Metsä tuli nyt harvemmaksi, ja he pysähtyivät vihdoin korkealle paikalle, josta Santiagokin häämöitti. Se oli eräänlaatuinen linnoitus, joka oli rakennettu toisiensa päälle kasatuista kivilohkareista. Nämä muodostivat jonkunlaisen tornin, joka oli noin kolmenkymmenen jalan korkuinen. Tornin huippuun ei voinut päästä käyttämättä sekä käsiään että jalkojaan. Se oli täydellisesti eristetty jyrkästä vuorenrinteestä. Sanalla sanoen, se oli linnoitus, jonka huipulla saattoi hädän hetkellä puolustautua suurta vihollisjoukkoa vastaan.
Curumilla riisui hevoset ja ajoi ne metsään vakuutettuna siitä, että hän löytäisi ne sieltä tarvittaessa. He aikoivat juuri kiivetä kiviröykkiölle, kun pensas jakautui äkkiä kahtia ja punainen olento tunkeutui siitä esiin. Valkoihoiset päästivät heti kummastuksen huudon ja tarttuivat tahdottomasti pyssyihinsä. Ainoastaan Curumilla säilytti tyyneytensä ja nyökkäsi tyytyväisenä tulijalle.
"Hyvä", sanoi hän yksinkertaisesti. "Veljeni on uskollinen, olen odottanut häntä."
Joan, sillä hän se oli, ei vastannut, vaan osoitti veistään, joka oli punainen verestä. Seuraten toisten esimerkkiä kiipesi hänkin kalliota pitkin ylös ja saapui pian sen huipulle. Kalliokeko päättyi kahdenkymmenen neliöjalan laajuiseen syvennykseen, ja sen kummallinen vallitus tarjosi huomattavan turvapaikan. Kun nuo neljä miestä olivat rakentaneet itsellensä rintavarustuksen, ilmoitti Joan lyhyesti uutisensa. Tieto Bustamenten paosta kohtasi heitä kuin salama. Kiväärien rätinä ja kirkuna oli tullut yhä kovemmaksi ja intiaanijoukkoja ratsasti nyt hurjassa sekasorrossa paikan ohi. Äkkiä tuli esiin joukko chileläisiä ratsumiehiä, jotka seurasivat erästä kookasta intiaaniratsastajaa. Häntä ympäröi joukko epätoivoisia sotureja, jotka päästivät villejä sotahuutoja ja heiluttivat kirveitään.
"Antinahuel! Antinahuel!" kirkaisivat don Tadeo ja Ludvig yht'aikaa ja ojensivat pyssyjensä piiput alaspäin. Kaksi laukausta pamahti, Toquinin hevonen karkasi äkkiä pystyyn, nosti etujalkansa korkealle ilmaan ja kaatui sitten ratsastaja selässään maahan.