"Kuoliko hän?" kysyi don Tadeo ja tuijotti jännittyneenä alas. Intiaanit, jotka pelästyivät äkillisestä odottamattomasta hyökkäyksestä, pakenivat kentältä kuin parvi susia. Mutta Antinahuel nousi nopeasti kuin salama maasta ja viittasi heitä pysähtymään. Ojennetuin keihäin ottivat he nyt vastaan ryntäävät chileläiset. Kuitenkin täytyi heidän peräytyä, joskin vain askel askeleelta. Pian olivat he kadonneet molemmille puolille ahdasta paikkaa.
Don Tadeo kirosi. "Ei sattunut", mutisi hän itsekseen. "Onko mahdotonta tappaa tuota roistoa. Mutta nyt voimme ainakin jatkaa matkaamme, kenttä on puhdistettu, kuten näette."
Päällikkö pudisti epäilevästi päätään ja osoitti aarniometsää. "Liian paljon piiloutuneita silmiä", sanoi hän.
"Kuinka, luuletteko, että meitä tarkastellaan?"
"Minä tiedän sen", sanoi päällikkö päättäväisesti. "Veljeni eivät tunne punaisia miehiä… Antinahuel on haavoittunut veljeni kuulasta. Hän vaatii kostoa!"
"Jumalan nimessä, te olette oikeassa — ne veijarit ovat huomanneet meidät! Mutta mitä he aikovat tehdä meille?"
"He odottavat, kunnes elintarvevarastomme ovat lopussa."
Kaikki miettivät hetkisen. "No, tämähän on kaunista!" sanoi Ludvig vihdoin. "Teimme tyhmästi ryömiessämme tähän linnoitukseen, joka voi yhtähyvin olla rotanloukko. On kai parasta odottaa yötä ja paeta silloin."
"Araukanit eivät nuku", sanoi Curumilla taas kylmällä välinpitämättömyydellään. "Me emme saa olla liian pikaisia, meidän täytyy odottaa oikeata silmänräpäystä. Curumilla luulee, että Trangoil Lanec ja hänen kultahiuksinen seuralaisensa ovat lähistöllä — olisi hyvä, jos voisimme antaa heille tiedon tilastamme."
"Minkätähden otaksutte, että he ovat lähistöllä?" kysyi Tadeo.