"Molemmat veljeni seuraavat valkoista neitoa; tämä on Antinahuelin luona; Antinahuel on täällä!"
"Niin totta kuin elän, te olette aina oikeassa!" huudahti Ludvig kummastuneena. "Mutta voiko teidän suunnitelmaanne toteuttaa?"
"Kenties! Yksinäinen mies pääsee helposti pakoon. Joan tuntee vuoren, hän osaa ryömiä kuin käärme ja hänellä on verikoiran vainu. Hän löytää, mitä hän etsii."
Vastaamatta sanaakaan nousi Joan, otti vaippansa ja valmistautui lähtemään. Curumilla repäisi sillaikaa palan vaipastaan, jonka hän ojensi Joanille sanoen: "Veljeni jättäköön tämän Trangoil Lanecille merkiksi siitä, että hän todellakin tulee luotani. Hän löytää päällikön joko San Miquelin kylästä tai vuorilta."
"Joan menee!" vastasi araukani. "Jollei hän saa tehtäväänsä toimitetuksi, kuolee hän." Sanottuaan jäähyväiset ystävilleen lähti hän kalliolinnoituksesta ja oli pian kadonnut. Heti hänen poistuttuaan pamahti kiväärinlaukaus ja sitä seurasi toinen.
"Voi, hän on mennyttä kalua, ehkä jo kuollut", huudahti kreivi Ludvig epätoivoissaan.
"Saammepahan nähdä — Joan on viisas soturi", vastasi Curumilla hitaasti. "Veljeni ovat nyt saaneet kokea, että pako on mahdoton ja että me olemme todellakin saarretut joka puolelta."
"Niin, se on totta!" mutisi don Tadeo alakuloisena ja jatkoi sitten murskautuneen isänsydämen tuskalla: "Voi, tytär raukkaani!" — — —
Lähimmäiset tunnit eivät muuttaneet ollenkaan noiden kolmen miehen vaarallista tilaa. Oli jo ilta ja hämäryys heitti huntunsa seudun yli. Kuolemanhiljaisuus vallitsi luonnossa; sitä häiritsivät ainoastaan villien eläinten ulvonta ja tuulen suhina.
"Veljeni tarvitsevat lepoa, nukkukoot he siis", sanoi Curumilla vihdoin pitkän äänettömyyden jälkeen.