"Mutta te, päällikkö — ettekö te aio levätä?" kysyi Ludvig.
"Curumilla on ulmen", vastasi tämä ylpeästi. "Hän ei nuku koskaan ollessaan sotajalalla."
Valkoihoiset tunsivat ystävänsä liiankin hyvin. Sentähden eivät he vastustelleet, vaan heittäytyivät vaippojensa päälle ja nukkuivat pian. Curumilla seisoi vielä hetkisen paikoillaan, sitten liukui hän varovaisesti jyrkkää kallionseinämää pitkin maahan. Hän oli huomannut, että heidän linnoituksensa sijaitsi lähellä samankorkuista vuorenselkämää, jota peitti sangen tiheä metsä. Sieltä voisivat viholliset ampua heitä sangen hyvin. Tämän tahtoi Curumilla ehkäistä. Hän tuli sangen tyytyväiseksi nähdessään, että vuorella kasvoi korkeaa, auringonkuivattamaa heinää. Curumilla hiipi vuoren juurelle ja kuunteli. Koko kenttä näkyi olevan vaipunut uneen. Hetkisen mietittyään sytytti hän risuista pienen tulen, kokosi kuivia lehtiä ja puhalsi kärsivällisesti lehtikasaan saadakseen tulen vireille. Kun hän oli vihdoin onnistunut siinä, poistui hän ryömien yhtä varovaisesti takaisin, kuin oli tullutkin. Palattuaan jälleen kallion huipulle tähysteli hän lakkaamatta äsken jättämäänsä paikkaa.
Pian valaisi pimeyttä punainen loiste, joka tuli vähitellen suuremmaksi ja muuttui vihdoin tulipatsaaksi, joka kohosi taivasta kohti heittäen rätiseviä kipunoita ympärilleen. Kuului raivoisia huutoja, ja tulen valossa näkyi intiaaneja, jotka pakenivat tähystyspaikaltaan ja joiden mustat ääriviivat kuvastuivat leimuavaa taustaa vasten.
Kuullessaan pakenevien araukanien kirkunan heräsivät don Tadeo ja kreivi Ludvig unestaan ja hyppäsivät pystyyn luullen ensin, että punanahat olivat tehneet hyökkäyksen.
"Kuka on sytyttänyt tulen?" huudahti don Tadeo, joka alkoi käsittää, mitä oli tapahtunut.
"Minä", sanoi päällikkö. "Me saamme nyt olla hetken rauhassa. Näkevätkö veljeni, kuinka punaiset miehet juoksevat puoleksi paistuneina tiehensä?"
Virikkeen puutteesta sammui tuli vihdoin, ja taas vallitsi pimeys niinkuin ennenkin. Auringon ensimmäiset säteet toivat kuitenkin harmillisen ja vastenmielisen yllätyksen kalliolinnoituksen puolustajille, he huomasivat nimittäin alhaalla araukanien leirin, jota ympäröi leveä hauta. Se oli tehty intiaanien viekkauden kaikkien sääntöjen mukaan. Lukuisista puhvelinnahkamajoista saattoivat he päättää, että heidän oli pakko alistua kovaan ja säännönmukaiseen piiritykseen.
XVII. VAARALLISILLA TEILLÄ.
Joan oli nuori, kolmikymmen-vuotias, seikkailuhaluinen soturi. Ennenkuin hän lähti matkalle, oli hän täysin selvillä siitä, että hän tulisi kohtaamaan retkellään paljon vaaroja ja vastuksia. Alussa riippui kaikki siitä, onnistuisiko hänen tunkeutua vahtiketjun läpi, joka ympäröi kalliolinnoitusta. Kauan hän makasi kyykistyneenä korkeassa ruohostossa miettien jotakin keinoa. Vihdoin keksi hän sen, sillä äkkiä hyppäsi hän ylös, kiinnitti lassonsa toisen pään erääseen pensaaseen, jonka oksille hän asetti vaippansa, ja poistui nopeasti suoristaen samalla lassonsa. Kun hän oli saanut sen suoraksi, veti hän kevyesti nuoraa, jolloin mainittu pensas liikahti. Tämän huomasivat intiaani vahdit, jotka heti ampuivat pensasta, ja lähestyivät tuulen nopeudella sitä kaikilta suunnilta.