Tämä pelasti Joanin. Kevyin jaloin pakeni hän ja oli muutamien minuuttien kuluttua päässyt niin paljon edelle araukaneista, ettei hänen enää tarvinnut pelätä heidän pyssyjensä kuulia. Joan oli nuori ja voimakas intiaani, hän kulki suoraan del Rio See rotkolta San Miquelin kylään vuorien yli ja laaksojen läpi kertaakaan levähtämättä, ja hän saapui kylään kymmenen tunnin kuluttua. Pimeys ja hiljaisuus vallitsi tähän aikaan kaikkialla, kylän asukkaat nukkuivat.
Joan oli hiukan neuvoton. Miten hän löytäisi Curumillan ystävät, joiden oleskelupaikasta hän ei ollut varma, ja joita hän ei edes tuntenut ulkonäöltäkään. Sattuma tuli hänelle kuitenkin avuksi. Samassa kun hän kiiruhti kolmannen majan ohi, aukeni sen ovi, ja ulos tuli kaksi miestä suuren newfounlandilaiskoiran seuraamana. Kun eläin huomasi intiaanin, hyppäsi se kovasti haukkuen häntä kohti.
"Ooh, viekää pois koiranne!" kirkaisi Joan.
"Tänne, Cesar, tänne!" kuului käskevä ääni.
Koira totteli ja palasi muristen isäntänsä luo. Sanat olivat lausutut ranskaksi, jonka johdosta Joan lähestyi muukalaisia.
"Marry, marry!" tervehti hän. "Te olette muukalaisia, eikö totta?"
"Palveluksessanne! Haluatteko jotain meiltä?"
"Minä olen ottanut suoritettavakseni vaikean tehtävän. Voivatkohan veljeni sanoa minulle, missä voisin tavata Trangoil Lanec nimisen päällikön?"
"Trangoil Lanec?" sanoi toinen. "Kuka lausuu tämän nimen?"
"Joan, jonka päällikkö Curumilla on lähettänyt."