Päästyään yksikseen vähän matkan päähän don Torribio hyppäsi hevosen selästä, painoi korvansa maahan ja kuunteli.
"Hitto vieköön!" mutisi hän, nousten taas nopeasti ja heittäytyen satulaan. "Meitä ajetaan takaa, ei saa hukata hetkeäkään. Olisiko tuo Estevan lurjus todellakin tuntenut minut?"
"No niin?" kysyi kuvernööri heti don Torribion palattua, "mitä se on?"
"Ei mitään", vastasi don Torribio, "ei mitään, joka teitä huvittaisi."
"Siinä tapauksessa…?"
"Siinä tapauksessa", vastasi don Torribio, tarttuen vasemmalla kädellään kuvernöörin käsivarteen ja huutaen peloittavalla äänellä: "Don José Kalbris, antautukaa, te olette vankini!"
"Mitä tarkoitatte?" kysyi vanha sotilas säpsähtäen. "Oletteko hullu, don Torribio?"
"Älkää sanoko minua enää don Torribioksi, señor", sanoi nuori mies synkästi. "Minä olen nyt nimetön ja isänmaaton heittiö, jonka kostonhimo on ajanut apachien joukkoon."
"Kavallusta!" huusi kuvernööri. "Tänne sotamiehet, puolustakaa everstiänne!"
"Nämä miehet eivät puolusta teitä, don José, ne ovat minulle uskollisia. Antautukaa, sanon minä!"