Majordomo hyppäsi hevosen selästä ja katkaisi puukollaan oksan noista pihkaisista kuusista, joita kasvaa niin runsaasti tässä maassa. Hän iski tulta ja pian oli hänellä soihtu valmiina.
Tuon punertavan, lekkuvan liekin valossa alkoi hän nyt, majuurin seuraamana, tarkastaa maassa makaavia hengettömiä ruumiita.
Heidän ei tarvinnut etsiä kauan. Kuvernööri makasi siinä pää kamalasti rikki ammuttuna ja pitäen vielä kädessään tuhoisaa asetta. Kasvojen ilme osoitti vielä ylpeätä uhmaa ja lannistumatonta rohkeutta.
"Tuossa hän on!" sanoi Estevan.
Majuuri ei voinut pidättää kyyneleitään, jotka hiljaa vierivät hänen päivettyneillä kasvoillaan.
"Niin", mutisi hän, "hän kuoli kuin soturin tulee, kasvot vihollista kohti, mutta ah, hän joutui ansaan petoksen uhrina ja sai surmansa omanheimoisensa henkilön kautta. Silläkö tavalla piti vanhan ystäväni lopettaa päivänsä!"
"Jumala tahtoi niin", vastasi don Estevan syvämietteisesti.
"Niin", sanoi majuuri, "meidän on nyt vain täytettävä velvollisuutemme, niinkuin hän täytti omansa."
He nostivat ruumiin maasta ja asettivat sen hevosen selkään, jonka jälkeen pieni joukko masentunein mielin palasi presidioon.
Sillävälin oli don Torribio erittäin äkeissään. Hänen suunnitelmansa oli epäonnistunut. Hän ei halunnut kuvernöörin kuolemaa, sillä se ei hyödyttänyt häntä ensinkään, vaan päinvastoin vahingoitti, koska se yllytti meksikolaisia kostoon ja tekemään vastarintaa viimeiseen hengenvetoon asti sekä antamaan haudata itsensä presidion raunioihin mieluummin, kuin antautumaan verenhimoisille vihollisilleen. Hän oli sen sijaan tahtonut anastaa don Josén ja pitää hänet vankinaan, voidakseen sitten neuvotella asukkaiden kanssa.