Mutta vanhan sotilaan ponteva vastarinta ja hänen päätöksensä ampua ennemmin luoti otsaansa kuin antautua, oli pilannut kaikki don Torribion suunnitelmat. Niinmuodoin hänen toveriensa ollessa hyvillä mielin keskenään siitä, mitä he pitivät onnistumisena, mutta joka hänelle oli tappio, palasi hän leiriin synkkänä ja tyytymättömänä.
Manuela ja doña Hermosa olivat käyttäneet päällikön poissaoloa riisuakseen intiaanipukunsa ja pukeutuakseen omaan pukuunsa.
Kun don Torribio saapui telttaansa, astui hänen eteensä poppamies, joka ei ollut poistunut, laskettuaan naiset sisään.
"Mitä sinä tahdot?" kysyi don Torribio.
"Suokoon isäni anteeksi", vastasi poppamies kunnioittavasti, "mutta leiriin on yöllä tullut kaksi naista."
"Mitä se minua liikuttaa?" keskeytti päällikkö kärsimättömästi.
"Nämä naiset, vaikkakin intiaaninaisten puvussa, ovat valkoisia", sanoi poppamies korostaen sanojaan.
"No, mitä se minuun kuuluu? Ne ovat luultavasti vaqueronaisia."
"Ei", vastasi poppamies, pudistaen päätään, "siksi ovat heidän kätensä liian valkeat ja jalkansa liian pienet."
"Vai niin!" sanoi päällikkö, jonka mieltä nämä sanat alkoivat kiinnittää. "Ja kuka on ottanut heidät vangiksi?"