Nainen — ennen kaikkea amerikkalainen nainen — ei milloinkaan unohda rakastettuaan kohdannutta loukkausta. Tämä on se pyhä paikka, johon ei kukaan saa koskea.
Ja toiseksi, doña Hermosa oli ollut don Torribion ainoa rakkaus. Siinä oli hänen uskonkappaleensa, ja kaikki muut näkökohdat haihtuivat hänen silmissään sen todisteen tieltä, minkä tyttö äsken oli hänelle antanut.
"Voinko minä nyt", sanoi doña Hermosa, "jäädä tähän leiriin, kunnes isäni saapuu, tarvitsematta pelätä, että minua loukataan?"
"Käskekää, señorita, täällä on vain orjianne", vastasi don Torribio kumartaen.
"Tämä nainen, jonka suojelusta saan kiittää siitä, että olen voinut tunkeutua luoksenne, palaa de las Norias'in haciendaan."
Don Torribio meni teltan ovelle ja löi käsiään yhteen kaksi kertaa.
Muuan intiaanisoturi ilmestyi.
"Toimita kuntoon teltta minulle — tämän minä luovutan näille valkoisille naisille", sanoi don Torribio miehelle apachien kielellä. "Valitun sotilasjoukon, joiden päällikkönä veljeni on, tulee lakkaamatta vartioida heidän turvallisuuttaan. Voi sitä, joka ei osoita heille syvintä kunnioitusta! Nämä naiset ovat pyhiä, saaden esteettömästi kulkea miten ja minne vain haluavat sekä ottaa vastaan kenen tahtovat. Onko veljeni ymmärtänyt minut?"
Sotilas kumarsi vastaamatta.
"Satuloikaa veljeni kaksi hevosta."