Intiaani meni.
"Kuten näette, señorita", jatkoi don Torribio kumartaen doña
Hermosalle, "olette te täällä kuningattarena."
"Kiitän teitä", vastasi doña Hermosa, ja ottaen povestaan edeltäpäin kirjoitetun kirjeen, joka ei kuitenkaan vielä ollut suljettu, jatkoi hän: "olin niin varma keskustelumme tuloksesta, että minä, kuten näette, olen kirjoittanut siitä isälleni ennenkuin tapasinkaan teidät. Kas tässä", sanoi hän, huulillaan hurmaava hymyily, mutta sielussaan vavisten, "lukekaa, don Torribio, mitä kirjoitan isälleni."
"Ooh, señorita", sanoi don Torribio, työntäen kirjeen luotaan, "mitä tytär kirjoittaa isälleen, on pyhää; sitä ei saa kukaan muu kuin hän lukea."
Doña Hermosa taittoi hitaasti kirjeen kokoon, vähimmälläkään tavoin ilmaisematta, miten suuresta vaarasta hän oli pelastunut, ja antoi sen Manuelalle.
"Äitini", sanoi hän, "anna tämä kirjelappu isälleni henkilökohtaisesti, ja selittäkää hänelle, mitä en ole voinut sanoa tässä kirjeessä."
"Sallikaa minun poistua, señorita", keskeytti don Torribio; "minä en tahdo kuunnella, mitä ohjeita annatte seuranaisellenne."
"Sitä minä vastustan", sanoi doña Hermosa itsepäisesti, "minulla ei enää saa olla mitään teiltä salattavaa. Tästälähin te saatte tietää salaisimmatkin ajatukseni."
Nuori mies hymyili autuaallisesti. Samassa talutettiin hevoset paikalle.
Doña Hermosa käytti hyväkseen niitä muutamia silmänräpäyksiä, jolloin don Torribio vaihtoi muutaman sanan apachisoturin kanssa, ja kuiskasi nopeasti Manuelalle: