Doña Hermosa katseli heidän jälkeensä pimeässä, ja kun heidän hevostensa kavioiden kopse oli sulautunut leirin muuhun meluun, palasi hän telttiin mumisten:
"Näytelmä on alkanut, nyt täytyy hänen paljastaa suunnitelmansa minulle."
Neljännestunnin kuluttua saapuivat Manuela ja hänen oppaansa noin viidenkymmenen askeleen päähän kylästä.
He eivät olleet matkalla vaihtaneet sanaakaan.
"Nyt ette enää tarvitse minua", sanoi don Torribio, "pitäkää hevosenne, voitte tarvita sitä; Jumalan haltuun!"
Lausumatta sen enempää kääntyi hän ympäri ja palasi leiriin, jättäen
Manuelan yksikseen.
Tämä ei pelännyt; hän silmäili ympärilleen saadakseen selville olinpaikkansa ja suuntasi päättävästi kulkunsa kaupunkia kohti, jonka synkät muurit kohosivat hänen edessään aivan lähellä.
Tuskin oli Manuela ehtinyt ratsastaa muutamia askeleita tähän suuntaan, kun voimakas käsi tarttui hänen hevosensa ohjiin, ja pistooli painettiin hänen rintaansa vasten ja kova ääni virkkoi espanjan kielellä:
"Kuka siinä?"
"Ystävä!" vastasi Manuela, ollen vähällä huudahtaa pelästyksestä.