Hän kumartui don Torribion puoleen, paljasti tikarinsa ja asetti sen terän hänen huulilleen.
"Ei hengähdystäkään!" sanoi Pablito puistellen päätään.
"Ovatko hänen haavansa vakavat?" kysyi Verado.
"Eivät, luullakseni. Hän on menehtynyt väsymyksestä ja mielenliikutuksesta."
"Mutta silloinhan hän voi toipua?" sanoi Carlocho.
"Ehkä ja ehk'ei. Kaikki riippuu siitä, miten kovan kolahduksen hänen hermostonsa on saanut."
"Katsokaahan!" huudahti Verado iloisesti, "hänhän hengittää, Herran nimessä! Vieläpä hän yrittää aukaista silmiään."
"Silloin hän on pelastettu", huomautti Pablito. "Hän virkistyy pian taas."
"Tuolla miehellä on rautainen ruumiinrakenne. Neljänneksen kuluttua hän jo voi, jos haluaa, taas istuutua satulaan. Mutta meidän täytyy sitoa hänen haavansa."
Vaquerot, samoin kuin kaikki partioretkeläiset, jotka elävät kaukana uudisasutuksilla, ovat pakotetut pitämään huolta itsestään ja hankkimaan niinmuodoin jonkunverran käytännöllistä lääkitsemistaitoa, voidakseen koota ja käyttää niitä yksinkertaisia lääkkeitä, joita intiaanitkin käyttävät.