Poppamies kääntyi joukon puoleen.
"Kaikki te, jotka kuulette puheeni", sanoi hän, "tiedätte, miksi olemme kokoontuneet tänne: suuri isämme, Aurinko, on suosinut yritystämme. Wacondah on taistellut puolestamme, me olemme voittajia, kuten eräs kuuluisa päällikkö lupasi meille tuskin kuukausi sitten. Tämä kylä kuuluu meille. Päällikkö, jonka olemme valinneet johtamaan ja puolustamaan meitä, on Tiikerikissa. Nyt me aiomme hänen ja omasta puolestamme tarjota Elämän herralle uhrin, joka on hänestä mieluisin, jotta hän edelleenkin mahtavasti suojelisi meitä. Noidat, tuokaa uhri tänne."
Noidat tarttuivat vartioimaansa onnettomaan ja asettivat hänet pitkäkseen alttarille. Se oli muudan meksikolainen, joka oli otettu vangiksi vanhan presidion valloituksessa. Kapakoitsija, jonka talossa muudan tämän kertomuksen ["Kivisydän"-nimisessä ensi osassa] ensi näytös tapahtui, ei ahneudessaan, huolimatta varoituksista, ollut tahtonut lähteä kurjasta kapakastaan, ja oli joutunut intiaanien käsiin.
Sillä välin tunsi don Torribio yhä enemmän voivansa pahoin. Hänen silmänsä verestivät, korvansa suhisivat, ohimonsa jyskyttivät kovasti, ja hänen täytyi nojautua nojatuolinsa käsipuuta vasten.
"Kuinka on laitanne?" kysyi doña Hermosa.
"En tiedä?" vastasi hän, "kuumuus, mielenliikutus ehkä, minä tukehdun.
Toivon kuitenkin sen menevän ohi."
Alttarilla pitkänään oleva kapakoitsija oli riisuttu, vain housut oli jätetty. Miesraukka kirkui kamalasti.
Poppamies astui hänen luokseen heiluttaen veistään.
"Voi voi, tämä on kauheaa!" huudahti doña Hermosa peittäen kasvonsa käsiinsä.
"Hiljaa!" mutisi don Torribio, "se on välttämätöntä."