"Sen ihmeen on tehnyt teidän hevosenne, señor", vastasi Verado.
"Millä tavoin sitten?" kysyi don Torribio, jonka ääni koveni joka hetki ja jonka jo oli onnistunut nousta jaloilleen.
"Varsin yksinkertaisesti. Me kuljimme tämän metsän laitaa pitkin mennäksemme määrätylle kohtauspaikalle, kun aivan äkkiä näimme hevosen juoksevan ohitsemme huimaavaa vauhtia, jäljessään joukko punaisia susia. Vapautimme sen näistä hurjista vihollisistaan, jonka tehtyämme aloimme etsiskellä ratsastajaa, koska emme pitäneet todennäköisenä, että täysin satuloitu hevonen kulki yksikseen tässä metsässä, johon ei kukaan uskalla tunkeutua."
"Kiitos!" vastasi don Torribio, "minä kyllä suoritan sen mitä olen jäänyt teille velkaa tästä."
"Pyh! Siitä ei maksa vaivaa puhua. Tässä on hevosenne, nyt voitte lähteä milloin haluatte."
Nuori mies ojensi kätensä.
"Vartokaa", hän sanoi, "emme voi löytää sopivampaa paikkaa kuin tämä keskusteluamme varten."
III.
DON TORRIBIO QUIROGA.
Don Torribion lausuttua näin syntyi jotenkin pitkä äänettömyys.