Silmät tähdättyinä nuoreen mieheen koettivat vaquerot hänen kasvojensa ilmeestä arvata hänen salaiset ajatuksensa.
Mutta don Torribion kylmistä ja järkähtämättömistä kasvoista ei voinut saada mitään selitystä.
Vihdoin, silmäistyään epäluuloisesti ympärilleen, enemmän totutusta tavasta kuin peläten jonkun kuuntelevan, kääräisi nuori mies savukkeen, sytyttäen sen varsin huolettomasti, ja alkoi rauhallisella äänellä:
"Rakas Verado, mieleni on niin paha sen johdosta, että olet häirinnyt näitä kunnioitettavia herroja heidän toimessaan ja että itsekin olet tullut häirityksi, lähteäksesi valitsemalleni kohtauspaikalle."
"Kuinka niin, armollinen herra?" kysyi Verado ihmetellen kovin tätä keskustelun alkua.
"Varsin yksinkertaisesti sen takia, että syytä, minkä vuoksi tahdoin puhua kanssasi, ei enää ole olemassa."
"Oh, joutavia", sanoivat rosvot silmät pystyssä, "onko se mahdollista?"
"Hitto vie, on kyllä!" vastasi don Torribio huolettomasti. "Tarkoin arvosteltuna on don Fernando Carril erinomainen mies, jolle en mielisurmikseni tahtoisi aiheuttaa vähintäkään pahaa."
"Lempo soikoon! Mokomakin erinomainen, nähdäkseni", huomautti Verado, "koska hän on käskenyt Carlochon tappaa minut sievällä tavalla."
"Señor don Fernando ei ole antanut minulle tuota määräystä, vaan tälle don Pablitolle, ystäväni", sanoi Carlocho kohteliaasti.