"Aivan oikein, minä erehdyin, suokaa anteeksi, señor."
Vaihdettuaan nämä kohteliaisuudet vaipuivat rosvot taas entiseen äänettömyyteensä.
"Kunnon mies pysyy sanassaan", huomautti Tonillo, "ja jos don Torribio on muuttanut mieltään, niin ei meillä ole mitään sanomista. Mutta mieleeni muistuu", lisäsi hän tukahduttaen huokauksensa, "että minun on annettava teille, armollinen herra, takaisin ne kaksisataa piasteria, jotka olette antanut minulle, jotta…"
"Olkaa hyvä ja pitäkää tuo mitätön summa, hyvä herra", keskeytti don
Torribio, "se ei voi olla paremmassa tallessa kuin teidän käsissänne."
Vaquero, joka ilmeisen vastenmielisesti oli ottanut rahat taskustaan, pisti ne takaisin kunnioittavan nopeasti ja kätevästi.
"Yhdentekevä", sanoi hän, "minä en puolestani katso olevani vapaa teistä, armollinen herra; minä olen rehellinen mies, te voitte luottaa minuun."
"Meihin", lisäsivät toiset lämpimästi.
"Kiitän teitä tästä luottamuksesta, jota pidän suuriarvoisena, señorit", huomautti don Torribio, "mutta toistan vieläkin, että siitä ei, paha kyllä, ole minulle mitään hyötyä."
"Sepä ikävää!" sanoi Verado, "armollisen herran veroisia isäntiä ei löydetä joka päivä."
"Pyh!" sanoi don Torribio iloisesti, "koska nyt olette vapaita, niin eihän mikään estä teitä rupeamasta don Fernandon palvelukseen? Hän on hyvin jalomielinen, caballero aina sormenpäihin asti. Olen vakuutettu siitä, että hän maksaa hyvin."