"Vain neljä päivää, teidän armonne. Kun en tunne tätä osaa erämaasta, niin harhailin ympäri umpimähkään, kun onneksi tapasin teidät."
"Hm! Mikä on nyt sen paikan nimi, johon Tiikerikissa aikoi teidät viedä?"
"El Voladero de las Animas", vastasi jätkä siekailematta.
Don Fernando kävi kalman kalpeaksi kuullessaan tämän nimen, jota hän kuitenkin melkein odotti, tietäessään miten julma, leppymätön luonteeltaan hänen kasvattajansa oli.
"Voi", huudahti hän, "se onneton on hukassa, tuo roisto on vienyt hänet itse käärmeitten pesään!"
Kauhun väristys puistatti läsnäolevia.
"Mikä kauhea paikka se sitten on?" kysyi don Pedro levottomana.
"Ah!" vastasi don Fernando, "el Voladero de las Animas on kamala paikka, jota rohkeimmatkin mehiläismetsästäjät ja uhkamielisimmätkin kaskarillakuorenkokoojat vain vavisten uskaltavat lähestyä. Se on korkea ja kauaksi näkyvä vuori keskellä soita, joissa vilisee hyvin myrkyllisiä käärmeitä, kuten silmälasi-, koralli- ja vyökäärmeitä, joiden pieninkin purema kymmenessä minuutissa tappaa vahvimmankin miehen. Noin kymmenen penikulman alalla tämän kauhean vuoren ympärillä elää miljoonittain matelijoita ja hyönteisiä, joilta on melkein mahdoton suojella itseään."
"Hyvä Jumala! Ja tähän hornaan on tuo peto vienyt tyttäreni!" huudahti don Pedro epätoivoissaan.
"Rauhoittukaa", jatkoi don Fernando, huomaten välttämättömäksi rohkaista vähän isäraukkaa, "Tiikerikissa tuntee siksi hyvin tuon onnettoman paikan, jotta hän olisi uskaltanut mennä sinne ryhtymättä tarvittaviin varokeinoihin. Ainoastaan suot ovat vaarallisia. Vuori itse on korkeutensa ja huipulla olevan puhtaan ilmansa vuoksi turvassa näiltä vahinkoeläimiltä, joista ei mikään matele sen huippuun. Jos tyttärenne on, kuten toivon, terveenä ja hyvissä voimin päässyt vuorelle, niin on hän turvassa."