"Mutta", huomautti don Pedro, "kuinka voimme päästä noiden mahdottomien etuvarustusten yli, kuinka voimme tunkeutua tyttäreni luokse antautumatta varmaan kuolemaan."
Epämääräinen hymyily väreili don Fernandon huulilla.
"Minä tunkeudun sinne, don Pedro", sanoi hän lujalla ja levollisella äänellä. "Ettekö enää muista, että minä olen Kivisydän, aavikon kuuluisin mehiläismetsästäjä? Tiikerikissa on ilmaissut salaisuutensa minulle siihen aikaan, jolloin hän ja minä emme ainoastaan olleet mehiläismetsästäjiä, vaan myös kokoilimme kaskarillakuorta. Rohkeutta siis, kaikki ei vielä ole hukassa."
Henkilö, jota kohtaa jokin äkkinäinen ja kauhea onnettomuus, rauhoittuu keskellä tuskaansa heti tavatessaan rohkean ystävän, joka antaa hänelle jonkun verran toivoa. Hänen masentunut rohkeutensa palaa, ja lohduttautuen hänelle lausutuista sanoista, saa hän uutta voimaa vastaisiin ponnistuksiin. Näin tapahtui don Pedrollekin. Don Fernandon lausumat sanat — miehen, jonka hän jo kuukauden ajan oli nähnyt toiminnassa, jota hän oli oppinut rakastamaan ja johon hän rajattomasti luotti — palauttivat kuin taikaiskusta hänen tarmonsa ja toivonsa, jonka hän jo oli menettänyt.
"Sano minulle nyt", virkkoi don Fernando jätkälle, "kuinka Tiikerikissa kohteli vankiaan. Sinä olet ollut siksi kauan hänen seurassaan, että voit antaa minulle varmat tiedot siitä."
"Mitä siihen asiaan tulee, armollinen herra, niin sanon teille rehellisesti, että hän osoitti señoritalle mitä suurinta huomaavaisuutta, piti hänestä hellää huolta ja hiljensi usein kulkua, pelätessään hänen väsyvän."
Kuulijat hengittivät taas vapaammin. Tämä sääliväisyys henkilön taholta, jolle ei mikään ollut pyhää, näytti merkitsevän parempia aikomuksia, kuin häneltä oikeastaan voitiin odottaa.
Don Fernando alkoi jälleen kuulustelunsa.
"Kuulitko Tiikerikissan milloinkaan puhuttelevan doña Hermosaa", sanoi hän.
"Vain kerran", vastasi jätkä. "Señorita raukka oli hyvin huolissaan. Hän ei rohjennut itkeä ääneensä, peläten loukkaavansa päällikköä, mutta hänen silmänsä olivat aina kyynelissä ja tukahdutetut nyyhkytykset kohosivat hänen rinnastaan. Eräänä päivänä, kun hän levähdettäessä oli istuutunut syrjään puun juurelle, ja katsellen kulkemaamme tietä vuodatti katkeria kyyneleitä, jotka muodostivat pitkän kostean vaon kummallekin poskelle, meni Tiikerikissa hänen luokseen, ja katseltuaan häntä hetkisen säälin ja vihan sekaisin tuntein, lausui hän suunnilleen näin: