"Lapsi, sinun on turha katsella taaksesi. Ne, joita sinä odotat, eivät tule. Ei kukaan voi riistää sinua minun käsistäni, ennenkuin katson tarpeelliseksi päästää sinut vapaaksi. Sinä yksin olet syynä siihen, että kaikki suunnitelmani ovat menneet myttyyn, ja ystävieni teloitukseen San Lucarin presidiossa. Minä tiedän sen. Olen ottanut sinut haltuuni kostaakseni, mutta jos sinua voi lohduttaa ja rohkaisee tieto siitä, että tämä kosto on lempeä, niin ilmoitan, että kuukauden kuluttua saat palata ystäviesi luo."
Nuori tyttö katsoi häneen epäilevästi.
Tiikerikissa huomasi sen ja lisäsi hyvin ilkeästi:
"Hartain toivoni on jonakin päivänä nähdä sinut naimisissa don Fernando Carrilin kanssa. Minulla ei milloinkaan ole ollut muuta tarkoitusta. Rohkaise siis mielesi ja kuivaa kyyneleesi, jotka vain pilaavat näkösi, tuottamatta sinulle vähintäkään hyötyä, sillä mitä nyt olen sanonut sinulle, tapahtuu määräämänäni päivänä ja hetkenä."
"Sitten poistui hän odottamatta señoritan vastausta. Minä makasin ruohostossa muutamia askeleita doña Hermosasta. Tiikerikissa ei luultavasti huomannut minua, tai jos huomasikin, niin luuli hän kenties minun nukkuvan. Muuten oli tämä, mikäli tiedän, ainoa kerta, kun päällikkö puhui vangille, vaikka hän edelleenkin kohteli häntä mitä parhaiten."
Jätkän lopetettua kertomuksensa syntyi jotenkin pitkä äänettömyys, aiheutuen tästä omituisesta paljastuksesta.
Don Fernando vaivasi turhaan aivojaan saadakseen selville syyn Tiikerikissan menettelyyn. Hän muisti sanat, mitkä päällikkö eräänä päivänä oli lausunut hänelle ja jotka olivat yhteydessä hänen äsken kuulemansa kanssa, sillä jo siihen aikaan näkyi tuo vanha sissi hautovan samaa suunnitelmaa. Mutta missä tarkoituksessa hän niin teki? Sitä juuri nuori mies mietti, voimatta vastata kysymykseen.
Tällävälin oli aurinko laskenut ja yö tullut yhtäkkiä, kuten tapahtuu kuumassa vyöhykkeessä, jossa ei ole mitään hämärää.
Oli tuollainen suloinen, hyvätuoksuinen ja sointuvaääninen amerikalainen yö. Tummansinisellä taivaalla välkkyi lukemattomia tähtiä. Täysikuu levitti huikaisevaa valoaan, niin että kuulakkaassa ilmassa saattoi erottaa esineet jo kaukaa. Iltatuuli oli alkanut puhaltaa, viilentäen päivän painostavaa kuumuutta, ja majan edustalle kokoontuneet retkeläiset hengittivät syvin siemauksin puiden latvoissa humisevaa virkistävää ilmaa ja nauttivat tästä ihanasta yöstä.
Kun don Pedro ja hänen majordomonsa olivat don Fernandon johdolla lähteneet etsimään doña Hermosaa, ei Manuela, tuo puhdassydäminen ja todella uskollinen nainen, ollut tahtonut jättää isäntäänsä eikä poikaansa. Hän oli kovasti vaatinut saadakseen ottaa osaa niihin vaaroihin, joihin nämä antautuivat, huomauttaen, että koska hän oli nuoren tytön hoitaja, niin hänen velvollisuutensa oli seurata heitä. Tuo vanha nainen oli pysynyt tässä vaatimuksessaan niin sitkeästi, ettei don Pedro, jota näin täydellinen itsekieltäymys kovasti liikutti, ollut voinut vastustaa hänen pyyntöään, ja hän oli saanut seurata mukana.