Tätä tilaa kesti noin kello kahteen asti aamulla. Tällöin kuului keskellä tuota kaupungissa vallitsevaa kolkkoa hiljaisuutta heikkoa rapinaa, ollen alussa melkein huomaamatonta, mutta kasvaen joka minuutti, ja äkkiä aivan kuin taikaiskusta olivat apachit presidiota suojaavilla katusuluilla, kenenkään tietämättä kuinka he olivat sinne päässeet, heiluttaen palavia tulisoihtuja ja kohottaen sotahuutonsa.
Sillä hetkellä luulivat asukkaat kaupungin jo valloitetuksi. Mutta majuuri Barnum, joka oli päällikkönä tällä paikalla, oli siksi vanha sotilas ja hänellä oli niin monivuotinen kokemus intiaanisodasta, jotta hän ei antanut pettää itseään sillä tavoin. Samassa kun apachit hankkiutuivat kapuamaan katusuluille, otettiin heidät vastaan yhtämittaisella ja hyvin tähdätyllä kivääritulella, joka viskasi heidät takaisin varustuksilta pikemmin kuin he olivat niille kiivenneet.
Meksikolaiset tekivät pistinhyökkäyksen ja hetkeksi syntyi hirveä temmellys, johon sekaantui kirouksia ja kuolinhuutoja. Kuului raudan kumeata kalinaa toista rautaa vasten, ja sitten kaikki vaikeni. Valkoiset olivat asettuneet entisiin asemiinsa, intiaanit katosivat ja kaupunki, jota leimuavat tulisoihdut olivat hetkisen valaisseet, vaipui taas pimeyteen. Hiljaisuus, jota taistelun pauhu oli jonkun hetken häirinnyt, palautui jälleen.
Tämä oli ainoa sinä yönä tehty yritys. Intiaanit tiesivät, että heidän rohkea yllätysyrityksensä oli epäonnistunut, ja kaiken todennäköisyyden mukaan he joko vaihtaisivat rynnäkön piiritykseen, jos he olivat päättäneet valloittaa kaupungin, tai myös peräytyisivät kokonaan, jos heidän vastoinkäymisensä oli saanut heidät epäilemään voivansa valloittaa sen.
Mutta päivän noustessa haihtuivat asukkaiden kaikki kuvittelut, intiaanit eivät näyttäneet ensinkään haluavansa perääntyä.
Maaseutu oli mitä surkeimman näköinen — kaikki oli hävitetty ja kauheassa sekasorrossa. Siellä näkyi joukko ratsastavia apacheja ajavan ryöstettyjä hevosia ja karjaa edellään, lähempänä oli vahva osasto sotilaita, jotka keihäät pystyssä ja rintama kaupunkia kohti pitivät silmällä asukkaiden liikkeitä, lyödäkseen takaisin hyökkäyksen, jos jotain sellaista yritettäisiin. Heidän takanaan ajoivat naiset ja lapset karjaa, joka äkeissään siitä, että sen täytyi lähteä meheviltä laidunmailtaan, roinahteli pitkäveteisesti. Vielä näkyi vankeja, joita ajettiin keihään varsilla töyttien, miehiä, naisia ja lapsia, jotka rukoillen ojentelivat käsiään ja vaivoin laahustivat eteenpäin noiden hurjien rosvojen välissä. Vihdoin näkyi, niin pitkältä kuin silmä kantoi, pitkiä rivejä intiaaneja, jotka nopeasti riensivät joka taholta, toisten lyödessä maahan telttipuikkoja ja pystyttäessä lukuisia majoja — kaupunki oli sanalla sanoen täydelleen piiritetty.
Mutta ennen kuulumatonta ja mitä eivät vanhimmatkaan sotilaat linnoituksessa voineet muistaa koskaan huomanneensa edellisissä intiaanisodissa, oli koko tässä sekamelskassa vallitseva järjestys, toisin sanoen tapa, jolla intiaanimajat olivat ryhmitetyt, intiaanien jalkaväen tiheärivinen ja sotaisa marssiminen, sen liikkeiden täsmällisyys; ja erikoisesti ihmetytti everstiä ja majuuria nähdessään apachien piirtävän kehän paikan ympäri ja melkein heti alkavan kaivaa maahan rintavarustusta suojaksi tykkitulta vastaan.
"Tuhat tulimmaista!" huudahti eversti, polkien jalkaa vihoissaan, "noilla lurjuksilla on petturi joukossaan; eivät he milloinkaan ennen ole sotineet tuolla tavoin."
"Hm!" mutisi majuuri purren viiksiään; "pelkään, että joudumme tekemisiin jäykkien piirittäjäin kanssa."
"Kyllä", sanoi eversti, "ja ellemme saa apua pääkaupungista, niin en tiedä, mitenkä tämä päättyy."