"Huonosti, eversti! Koira vieköön! Pelkään todellakin, että menetämme nahkamme. Nähkääs, niitä on neljättätuhatta."
"Lukuunottamatta niitä", jatkoi don José huolestuneena, "joita yhä tulee mustanaan lakeudelle joka taholta. Mutta mitä tuo ääni merkitsee?" lisäsi hän, silmäten sinnepäin, josta oli kuulunut muutamia torven törähdyksiä.
Neljä päällikköä, edellään valkeata lippua kantava intiaani, oli pysähtynyt puolen tykinkantaman päähän vanhan presidion ensimmäisestä sulkulaitteesta.
"Mitä tämä merkitsee?" sanoi eversti. "He näyttävät haluavan neuvotella. Luulevatko he sitten minua niin tuhmaksi, että menen tuohon ansaan? Majuuri, lähettäkää kartessilaukaus tuohon pakanajoukkoon, jotta oppivat olemaan luulematta meitä aaseiksi."
"Luullakseni se ei ole viisaasti, eversti, meidän olisi mielestäni parempi keskustella heidän kanssaan. Sillä tavoin saamme tietää heidän aikomuksensa."
"Olette kenties oikeassa, ystäväni, mutta kuka meistä on niin hullu, jotta uskaltaa nahkansa noiden epäluotettavien ja laittomien rosvojen pariin?"
"Minä, jos sallitte, eversti", vastasi majuuri vaatimattomasti.
"Te!" huudahti don José ihmeissään.
"Niin. Onhan velvollisuutemme kaikin tavoin koettaa pelastaa ne onnettomat, jotka on uskottu valppautemme ja kunniamme turviin. Minähän olen vain ihminen ja elämäni merkitsee vähän paikan puolustuksessa, mutta se puolustus, jota lähden yrittämään, voi pelastaa sen."
Eversti tukahdutti huokauksensa, puristi lämpimästi vanhan ystävänsä kättä ja virkkoi liikutuksesta vapisevalla äänellä, jota hän turhaan koetti peitellä: