Don José Kalbris ei ollut mikään julma mies, mutta tällä kertaa hän katsoi täytyvänsä antaa varoittavan esimerkin peloittaakseen niitä, jotka vast'edes mahdollisesti aikoisivat seurata heidän esimerkkiään. Kumpaankin hirsipuuhun naulattu julistus ilmoitti, että jokaisen meksikolaisten käsiin joutuneen petollisen vaqueron kävisi samalla tavoin.
Sillä välin tuli yö, ja aivankuin valkoisia ärsyttääkseen huvittelivat intiaanit sytyttämällä edellisenä päivänä valloittamansa esikaupungin tuleen. Palon synnyttämä tavaton tulenloimu loi onnettoman San Lucarin kaupungin ja intiaanileirin yli haaveellisen hohteen, joka saattoi asukkaat surun ja hämmästyksen valtaan. He näkivät, ettei heillä ollut mitään hyvää odotettavana sellaisilta vihollisilta.
Eversti näytti olevan raudasta. Hän ei levännyt hetkeäkään, vaan tarkasti alinomaa vartiostoja ja koetti kaikin mahdollisin keinoin lisätä kaupungin puolustuskykyä.
Molemmat upseerit olivat juuri palanneet linnoitukseen viimeiseltä kierrokseltaan. Yö oli jo melkein lopussa ja intiaanit, jotka pari kolme kertaa olivat yrittäneet yllättää presidiota, olivat viimein vetäytyneet leiriinsä.
"No, majuuri, kuten näette, ei meidän tarvitse kuvitella mielessämme mitään — kysymys on vain ajasta: tuhoudummeko tänään tai huomenna, on mahdoton arvata, vaikka kenenkään ei tarvitsekaan epäillä lopputulosta."
"Hm! Kun viimeinen hetki on tullut", sanoi majuuri, "on meillä aina mahdollisuus sulkeutua linnoitukseen ja lähettää se hiiteen samalla kuin itsemmekin."
"Paha kyllä on sekin mahdollisuus meiltä riistetty, ystäväni."
"Kuinka niin?"
"Koira vieköön! Me vanhat sotilaat voimme kyllä kernaasti pamauttaa itsemme ilmaan, vieläpä meidän on niin tehtäväkin, mutta emmehän voi vaimoja ja lapsia, jotka ovat kanssamme suljettuina linnoitukseen, tuomita niin julmaan kuolemaan."
"Se on totta", sanoi majuuri miettivästi, "niin emme voi tehdä. Mutta kun asiaa ajattelen, niin onhan minulla aina jäljellä se keino, että ajan kuulan kallooni."