Se oli hänen äitinsä, jonka päähineen pitkät heltat jäivät kiinninaulituiksi seinään. Julianus pakeni linnasta, eikä häntä enää siellä näkynyt.
II.
Hän liittyi erääseen ohikulkevaan seikkailijajoukkueeseen.
Hän sai kärsiä nälkää, janoa, kuumetta ja syöpäläisiä. Hän tottui taistelujen melskeeseen ja näkemään kuolevia. Tuuli karkaisi hänen ihonsa. Hänen jäsenensä kovenivat alituisessa aseiden käyttämisessä, ja koska hän oli hyvin vahva, rohkea, hillitty ja neuvokas, sai hän helposti johtajan aseman joukkueessa.
Taistelun alkaessa tempasi hän sotilaansa mukaansa rohkeasti heiluttamalla miekkaansa. Myrskyn heilutteleman köyden varassa kiipesi hän öisin linnoitusten muureja pitkin, sillä aikaa kun kreikkalaisen tulen liekit tarttuivat hänen haarniskaansa ja kiehuva pihka ja sulatettu lyijy virtasi ampumareijistä. Usein kivi pudotessaan särki häneltä kilven. Liian täyteen ahdetut sillat sortuivat hänen allaan. Voimakkain miekan sivalluksin vapautti hän itsensä kahdestatoista ritarista. Kaksintaistelussa voitti hän kaikki, jotka uskalsivat ryhtyä siihen hänen kanssaan. Enemmän kuin kaksikymmentä kertaa luultiin häntä kuolleeksi.
Kuin Jumalan erikoisesta armosta suoriutui hän kaikesta, sillä hän suojeli papistoa, orpoja, leskiä ja ennen kaikkea vanhoja. Kun hän näki vanhuksen kulkevan edessään, niin huusi hän hänelle, jotta saisi nähdä hänen kasvonsa, ikäänkuin olisi peljännyt, että tappaisi hänet vahingossa.
Karanneet vangit, kapinalliset talonpojat, hurjat rosvot ynnä muut maankiertäjät kerääntyivät hänen lippunsa alle ja hän muodosti heistä armeijan.
Se kasvoi. Julianus tuli kuuluisaksi. Hänen apuansa etsittiin.
Milloin auttoi hän Ranskan perintöruhtinasta, milloin Englannin kuningasta, Jerusalemin temppeliherroja, Parttien valtijasta, Abessinian negusta ja Kalikutin keisaria.
Hän taisteli voitokkaasti suomupanssareihin puettuja skandinaavialaisia vastaan, neekereitä vastaan, joiden pyöreät kilvet olivat virtahevon nahasta ja jotka ratsastivat punaisten aasien selässä, sekä ruskeaihoisia intialaisia vastaan, jotka väläyttelivät otsakoristeensa ylitse suuria peilikirkkaita sapeleitaan, Hän voitti niin hyvin luolalaiset kuin ihmissyöjätkin. Hän kulki niin kuumien seutujen lävitse, että auringon paahtaessa hiukset syttyivät itsestään palamaan kuin liekit, ja niin kylmien, että käsivarret irtautuen ruumiista putoilivat maahan, sekä seutujen, joissa oli niin paksulta sumua, että kuljettiin kuin aaveiden ympäröiminä.