Kolmen kuukauden ajan äiti rukoili tuskissaan poikansa vuoteen ääressä, ja isä kulki huoaten lakkaamatta edestakaisin käytävässä. Isä kutsui linnaan mainioimmat lääkärit, jotka määräsivät joukon rohtoja. Syynä Julianuksen tautiin sanoivat he olevan vaarallisen sään tai rakkauden ikävän. Mutta nuorukainen pudisti vain päätään kaikkiin kysymyksiin.
Hänen voimansa palasivat vähitellen; vanhan munkin ja linnanherran tukemana käveli hän pihalla.
Kun hän oli täydellisesti toipunut, kieltäytyi hän jyrkästi enää metsästämästä.
Isä, tahtoen ilahuttaa poikaansa, lahjoitti hänelle suuren saraseeniläisen miekan.
Se riippui pylväästä asehuoneessa. Tarvittiin tikapuut sen alasottamista varten. Julianus nousi niille. Ylen raskas miekka putosi hänen kädestään ja hipaisi linnanherraa niin läheltä, että hänen takkinsa sai läven. Julianus luuli tappaneensa isänsä ja pyörtyi.
Siitä saakka pelkäsi hän aseita. Paljaan miekanterän näky sai hänet kalpenemaan. Tämä hänen heikkoutensa tuotti suurta surua hänen vanhemmilleen.
Vihdoin vanha munkki Jumalan kunnian ja esi-isien nimessä kehoitti häntä ryhtymään aatelismiehelle kuuluviin aseharjoituksiin.
Joka päivä harjoittelivat aseenkantajat huvikseen keihäänheittoa. Julianus osoittautui siinä pian taitavaksi. Hän heitti keihäänsä pullon suihin, rikkoi tuuliviirien hampaat ja osasi sadan askeleen päästä oven nauloihin.
Eräänä kesäiltana niin myöhään, että sumu teki esineet epäselviksi, huomasi hän ollessaan puutarhan lehtimajassa kaukaa kaksi valkeaa siipeä liitelevän sälehäkin korkeudella. Hän luuli varmaan tuntevansa linnun haikaraksi ja heitti siihen keihäänsä.
Vihlova huuto kuului.