Julianus nojautui puuta vasten. Hän katseli avoimin silmin tuota veristä ruumiskasaa eikä ymmärtänyt, miten hän oli voinut sen tehdä. Laakson toisella puolella, metsän reunassa näki hän uros- ja naarashirven sekä hirvenvasikan.
Uroshirvellä, joka oli musta ja suunnattoman suuri kooltaan, oli haaraiset sarvet ja valkea parta. Naarashirvi, vaalea kuin kellastunut lehti, söi ruohoa, ja täplikäs hirvenvasikka imi äitinsä nisiä seuraten mukana tämän kulkiessa.
Vielä kerran jousi singahti ja tappoi heti hirven vasikan. Silloin sen äiti katsoen taivasta kohti kiljahti syvällä, sydäntä vihlovalla äänellä.
Julianus tähtäsi kiukustuneena suoraan sen rintaan ja kaatoi sen maahan.
Kun uroshirvi näki tämän, hypähti se ilmaan. Julianus ampui siihen viimeisen nuolensa. Se sattui hirven otsaan ja jäi siihen.
Mutta hirvi ei näyttänyt sitä tuntevan; hyppien kuolleiden ylitse, läheni se yhä Julianusta ja aikoi karata hänen kimppuunsa, raadella hänet, mutta Julianus peräytyi sanomattoman kauhun vallassa. Silloin tuo suunnaton eläin äkkiä pysähtyi ja silmät säkenöivinä, juhlallisena kuin patriarkka tai tuomari lausui se kolmeen kertaan, kellojen soidessa etäällä, seuraavat sanat:
"Kirottu! kirottu! kirottu! Se päivä on koittava, julma sydän, jolloin sinä tapat isäsi ja äitisi!" Sitten horjahti se, sulki hiljaa silmänsä ja heitti henkensä.
Julianus hämmästyi ensin, sitten valtasi hänet äkillinen raukeus, ja kyllästymisen ja surumielisyyden tunne lamauttivat hänet. Nojaten päätään molempiin käsiinsä itki hän kauvan aikaa.
Hän oli kadottanut hevosensa; hänen koiransa olivat jättäneet hänet; yksinäisyys, joka ympäröi häntä, tuntui hänestä ennustavan lukemattomia vaaroja. Kauhun takaa-ajamana suuntasi hän silloin kulkunsa kentän halki, valitsi umpimähkää erään polun ja pian oli hän linnan portilla.
Yöllä ei hän nukkunut. Lampun lekottavassa valossa näki hän aina uudelleen ja uudelleen tuon suuren mustan hirven. Sen ennustus kiusasi häntä; hän koetti taistella sitä vastaan. "Ei! ei! ei! minä en voi tappaa heitä!" sitten ajatteli hän: "Jos minä kumminkin tahtoisin sen tehdä?"… ja hän pelkäsi, että paholainen herättäisi hänessä tuon halun.