Koska Julianuksella ei ollut nuolia mukanaan, sillä hän oli jättänyt hevosensa, päätti hän hiipiä niiden luo; kyyryssä, avojaloin lähestyi hän ensimäistä pukkia ja iski väkipuukkonsa sen kylkeen. Toinen hypähti säikähtyneenä ilmaan. Julianus karkasi sen kimppuun, mutta silloin oikea jalka luiskahti ja hän lankesi kuolleen pukin ylitse, kasvot vasten kuilua, käsivarret levällään.
Laskeuduttuaan tasangolle, seurasi hän pajujen reunustamaa rantaa. Kurjet lentelivät hyvin alhaalla hänen päänsä ylitse. Julianus tappoi niitä piiskallaan eikä ollut yhtään, jota hän ei olisi satuttanut.
Sillä välin oli lämmennyt ilma sulattanut kuuran, laajat usvapilvet hajaantuivat ja aurinko pisti esiin. Hän näki etäällä kimmeltävän lyijynvärisen hyytyneen järven. Keskellä sitä oli eläin, jota Julianus ei tuntenut, mustaturpainen majava. Huolimatta etäisyydestä, sattui hänen nuolensa siihen, ja hän oli pahoillaan, ettei voinut ottaa mukaansa sen nahkaa.
Sitten ratsasti hän eteenpäin suurien puiden välitse, joiden latvat muodostivat ikäänkuin kunniaportin metsään tullessa. Metsäkauris hypähti esiin pensaikosta, kuusipeura näkyi tienristeyksessä, metsäsika tuli esiin kuopastaan, riikinkukko levitteli pyrstöään nurmella; ja kun hän oli tappanut kaikki nämä, tuli uusia metsäkauriita esille, uusia kuusipeuroja, uusia metsäsikoja, uusia riikinkukkoja ja rastaita, närhiä, hillerejä, kettuja, siiliä, ilveksiä, suunnaton joukko eläimiä, jotka lisääntyivät joka askeleella. Ne kiertelivät hänen ympärillään, vapisten, lempeä ja rukoileva ilme katseessaan.
Mutta Julianus oli väsymätön tappamaan, vuoroin jännittäen joustaan, paljastaen miekkaansa ja pistäen säilällään ei hän ajatellut mitään eikä muistanut mitään. Kun hän oli metsästämässä, eivät aika ja paikka merkinneet hänelle mitään, ja kaiken toimitti hän niin helposti kuin unessa. Omituinen näky sai hänet pysähtymään. Laakso oli täynnä hirviä, jotka olivat asettuneet ympyrän muotoiseen kehään, ja näin rivissä toinen toisensa vieressä lämmittelivät ne toisiaan hengityksellään, mikä näkyi sumussa.
Hetken ajan näin runsaan saaliin toivo herätti hänessä iloa. Sitten laskeutui hän alas hevosen selästä, kääri ylös hihansa ja rupesi ampumaan.
Ensimäinen nuoli singahti, ja kaikki hirvet käänsivät yhdellä kertaa päätään. Aukkoja muodostui laumaan, valittavia ääniä kuului ja hirvien seassa syntyi suuri liike.
Laaksoa ympäröivät kalliot olivat liian korkeat, jotta niiden yli olisi voinut päästä. Hirvet hyppelehtivät sinne tänne tuolla ahtaalla alalla koettaen päästä pakoon. Julianus tähtäsi, ampui, ja nuolet putoilivat kuin rankkasade. Hirvet tappelivat raivoissaan keskenään, nousivat takajaloilleen toinen toisensa päälle, ja niiden ruumiit sarvineen muodostivat korkean kasan, joka liikkui ja siirtyili, kukistuen ja kohoten taas uudelleen.
Pian makasivat ne kuolleina, hajallaan kentällä, vaahto suussa, sisälmykset ulkona ruumiista ja niiden vatsojen aaltomainen liike heikkeni vähitellen. Sitten oli kaikki hiljaa.
Yö saapui, ja metsän takaa oksien lomitse punoitti taivas kuin veriliina.